Espoolaisveljekset Artturi (27 v.) ja Iivari (25 v.) Aalto perustivat Radalla-festivaalin radan varteen kotikonnuilleen Kauklahteen vuonna 2023. Muusikkoperheen lapset olivat järjestäneet eräänlaisia leikkifestivaaleja lähipiirilleen jo vähän päälle kymmenvuotiaina. Radan tematiikka on kulkenut poikien elämässä mukana monella tapaa.
Artturi on villeinä vuosinaan viihtynyt sellonsoiton lisäksi skeittiradoilla ja pannut ratakiskoille lantteja junien liiskattavaksi. Rauhallisempi Iivari löysi kodin läheltä keskellä kaunista metsää olevan hyljätyn radanpätkän, jossa saattoi mietiskellä pianonsoiton lisäksi syntyjä syviä.
Ajatus omasta festivaalista kypsyi pikkuhiljaa, ja lopullisen impulssin antoi oma isä, Tapiola Sinfoniettan sellisti Janne Aalto. Ensimmäinen konkreettinen toimenpide oli Kauklahden Kamarimusiikkiyhdistyksen perustaminen toiminnan tueksi. Innostuneita samanhenkisiä ja -ikäisiä opiskelijakavereita ei ollut vaikea saada mukaan ensimmäiseen festivaaliin, jossa jo tuli selväksi, että yleisölle tarjotaan viimeisteltyjä huippuluokan elämyksiä.
Samaan pyrittiin ja päästiin myös tämän kesän festivaalin ensimmäisessä konsertissa, vaikka matkaan tuli mutkia ja dramatiikkaakin sairastapauksen vuoksi, Yle taltioi konsertin, joka on kuultavissa 2.9. Yle Radio 1:llä.
Pianisti Anton Mejias sairastui pari päivää ennen avajaisiltaa, jolloin pianistilla oli edessään valtava urakka: mm. Georg Gershwinin Rhapsody in Blue versiona pianolle ja klarinetille. Tilanteen pelastajaksi löytyi Tampereen viimevuotisen pianokilpailun voittaja Samuel Eriksson. Onni onnettomuudessa oli, että hän oli aiemmin soittanut Rhapsodyn orkesterin solistina, joten teos oli tuttu, joskin tämä Frédéric Cellierin sovittama versio on suurelta osin tyystin erilainen.
Cellier on itse klarinetisti, ja hän on hienosti onnistunut tasapainoilemaan solistisen piano-osuuden ja solistisen klarinettiosuuden välillä. Klarinetin legendaarinen alkuglissando kajahti jazz-korvaa kutkuttavasti Klaara Vasaran vetäisemänä.
Matkan varrella klarinetti lauloi – kuin terveisinä hämyisistä yökerhoista – viekoittelevan samettisesti, välillä jopa rohkean roisisti. Koko esitys svengasi kaikessa rytmisessä ja paikoin siniväritteisessä melodisuudessaan iloisesti aksentoituna ilotulituksena, joka välillä laantui juuri sopivanlaiseksi lempeän lyyriseksi tunnelmoinniksi.
Ilta alkoi kantaesityksellä. Otto Nuoranteen sellolle ja pianolle säveltämä fanfaari Radalle alkoi räjähtävän energisesti C-säveltä takomalla, ja toisteinen takominen, välillä melodisuuteen liueten, säilyi eri sävelin ja harmonioin loppurymistelyyn saakka. Lyhyestä virsi – no jos ei suoranaisesti kaunis, niin veljesten käsissä osuva ja hauska.
Francis Poulencin sonaatti neljälle kädelle istutti Samuel Erikssonin ja Iivari Aallon pitämään hauskaa koskettimiston äärellä. Lyhyt, aika karnevalistinen teos ehättää kolmella osallaan piirtää säveltäjästään sen tyypilliseksi muodostuneen kuvan rälläävästä katupojasta ja hartaasta kirkonmiehestä.
Katupoika aloittaa, taitaa oitis heittää pallollaan ikkunan rikki että räiskähtää. Tulee sitten katumapäälle ja uikuttaa anteeksipyyntöä. Finaali tuntui jyskyttävän eteenpäin kuin juna radallaan, ja kuvittelinpa kuulevani jopa junapillin kiljahduksen. Yleisölläkin oli hauskaa; kuin elokuvaa olisi katsonut.
Konsertin vauhdikkaaseen menoon sopi mainiosti Boris Pigovatin hulvaton klezmerfantasia Juutalaiset häät, versio klarinetille ja jousikvartetille. Siitä tuli varsinainen Klaara Vasaran taituruuden näyteikkuna, jossa myös kumppanit, Rebecca Roozeman, Ottto Antikainen, Charlotta Westerback ja Artturi Aalto loistivat.
Jokainen, joka on nähnyt Viulunsoittaja katolla -musikaalin teatterin lavalla tai elokuvana, saattoi nähdä silmissään teoksen hääkohtauksen; musiikin tematiikka on kovasti sukua Jerry Bockin kynänjäljelle. Vaivihkaa, kuin kuiskailemalla alkava teos kehittyy vähä vähältä nopeammaksi ja nopeammaksi, kunnes yltyy hengästyttävän rajuksi riehaksi.
Klarinetin sävykirjo runsaasta vibratosta viivasuoraan ääneen oli huima: alun sensuellin pehmeästi vouvaava melodia muuttui maaniseksi yltyneessä kliimaksissa hurjien taiturikuvioiden kimeäksi säkenöinniksi. Rebecca Roozemanin lyhyt viulusoolo soi myös aitoa tunnelmaa, ja kun se suli duetoksi Vasaran klarinetin kanssa, koettiin yksi sen teoksen hienoimmista hetkistä.
Konsertin päätti Igor Stravinskyn Petrushka-sarjan nelikätisversio. Helmeilevän kirkkaasti solisevasta alusta kasvoi rytmisesti tavattoman tarkka, rikkaasti nyansoitu eläväinen tarina, jossa joka yksityiskohta oli viimeistelty. Ihailin erityisesti kaksikon aikaansaamaa höyhenenkeveää pedaalisumua, jossa yksittäiset sävelet katosivat lähes kuulumattomiin. Siitä esiin nouseva melodiankaari oli kuin kirkas valonsäde, joka johdatteli musiikkia eteenpäin. Lempeys ja traagisuus, kepeys ja rehvakka rajuus kukoistivat tässä tulkinnassa, joka päättyi yhtä räiskähtävään lopetukseen, jonkalaisella koko konsertti alkoi. Ympyrä sulkeutui.
