“Me olemme tehneet aivan kaikkemme”, toistelee huolestunut ryppy otsallaan Petteri Orpoa esittävä Geoffrey Erista, kun eduskunnan kyselytunnilla tivataan Suomen toimia Gazassa tapahtuvan kansanmurhan lopettamiseksi. “Mmmmm”, myötäilee Hanna Raiskinmäen esittämä Elina Valtonen sen näköisenä kuin haluaisi sulautua seinään.
Kom-teatterin uutukaisessa keskeiseksi asettuvat vastuun ja moraalin kysymykset: mitä poliitikko tekee tilanteessa, jossa kotimaan puolustusvalmiudesta huolehtiminen on korostuneen tärkeää ja samaan aikaan taho, joka murhaa lapsia ja kokonaista kansaa myy asejärjestelmiä, joilla Suomea on tarkoitus vahvistaa? Hallituksen kokoonpanon merkitys ei esityksessä juuri korostu.
Maria Petterssonin ja Susanna Kuparisen käsikirjoittamalla ja Kuparisen ohjaamalla Poiskatsojat-esityksellä on tehtävä: se on mittava alustus, jonka toivotaan vaikuttavan Gazasta käytävään keskusteluun, jossa konfliktialueelta tuleva tieto leimataan usein Hamasin – sekä terroristijärjestö että Gazan siviiliviranomainen – propagandaksi.
Kyseessä on tuhti kokonaiskatsaus Hamasin hyökkäyksestä alkaneesta Gazan sodasta, lännen haluttomuudesta puuttua Israelin sotarikoksiin, sionistilobbareiden vaikutusvallasta Yhdysvalloissa, maailman tuottoisimmasta sijoituskohteesta, asekaupasta, sekä suomalaisten poliitikkojen ja tiedotusvälineiden hiljaisuudesta.
Poiskatsojat on tuttua kuparislaista dokumenttiteatteria. Se vyöryttää journalistisesti hankittua ja tarkistettua tietoa näyttelijöiden ja haastatteluvideoiden välityksellä. Kuten Kuparisen Eduskunta– ja Valtuusto -trilogioissa (2008–2015) näyttelijät tulkitsevat kohtauksia plarit kädessä. Se korostaa esitettyjen dokumenttien merkitystä; on tärkeää, että asiat esitetään juuri niin kuin ne on käsikirjoitettu. Toki paperilla oleva teksti myös helpottaa näyttelijöiden valtavaa muistamisurakkaa.
Toisin kuin Valtuustoissa ja Eduskunnissa Poiskatsojissa ei oikein pääse nauramaan ääneen. Poliitikkoja satirisoivat kohtaukset on rytmitetty esitykseen tarjoamaan hiukan happea kaiken sydäntä särkevän ja kauhistuttavan tiedon äärellä. Rinnastuksena palestiinalaislasten arjelle näemme muutaman kohtauksen Kuparisen kaltaisen ohjaajan kodista, jossa äiti viettää rauhallista arkeaan lapsensa kanssa.
Äiti kuitenkin jumittuu uuden älypuhelimen myötä seuraamaan maanisesti kansainvälisten somejulkaisujen ja medioiden uutisia Hamasin hyökkäyksen jälkeisistä Israelin kostotoimista, joita on nyt kestänyt kolme vuotta. Somesta hän löytää paljon tietoa, jota suomalaisesta mediasta ei saa.
On helppo tunnistaa, mikä on toiminut pontimena esitykselle. Informaatio, jota ensimmäisinä Israelin-Palestiinan sodan vuosina Suomessa saimme, herätti lähinnä lisäkysymyksiä, joihin ei tuntunut millään irtoavan vastauksia. Poliitikot pyörittelivät ja pyörittelevät edelleen aihetta kuin tulikuumaa perunaa, media ei kysynyt ilmiselviä kysymyksiä.
Ja sitten ovat lapset! Heidän kohtaloitaan nähdään esityksessä raastavissa videokuvissa. Kuvien näyttämistä ennen varoitetaan niiden järkyttävyydestä. Katsomossa saa sulkea silmät. YK:n selvityksestä löytyvä tieto kertoo samaa viestiä kuin kuvat: Israel murhaa tarkoituksella leikkiviä lapsia; se myös tähtää ihmisten koteihin, sairaaloihin ja sairaankuljetusautoihin. Tällä hetkellä siviiliuhreja arvellaan olevan yli 73 000. Lapsia on kuollut 23 000.
Jo ennen Orpon hallitusta julkista kritiikkiä Suomessa herättänyt Daavidin lingon hankintasopimus (2023) saa edustaa suhdettamme Israelin aseteollisuuteen. Hankintaa valmistelleiden puolustusvoimien edustajien suusta kuullaan sen tehokkuudesta ja ensiluokkaisuudesta verrattuna vastaaviin ilmatorjuntaohjusjärjestelmiin. Kun toimittaja esityksessä kysyy asiaan erikoistuneelta puolustusvoimien ex-edustajalta, minkälainen olisi se toiseksi paras järjestelmä, hän ei saa vastausta. Puolustusviranomaiset tuottavat tietoa, mutta eivät kommentoi poliittisia päätöksiä.
Puolustusministeri Antti Häkkäsestä taas case Daavidin linko on aivan normaalia toimintaa. Häkkänen on ehkä esityksen suurin kotimainen pahis, jota Tommi Eronen iloisesti tyypittelee.
Poiskatsojien esitysluonne on jollain tavalla merkityksettömämpi kuin Kuparisen edellisissä töissä. Se ei tarkoita, että esitykselliset elementit eivät toimisi. Esityksen dramaturgia ja rytmi estävät katsojaa uupumasta tietotulvaan, erinomaiset näyttelijät ja dramaattinen videomateriaali pitävät katsojat hereillä. Kerkko Koskisen säveltämät laulut istuvat luontevasti tyylilajiin. Varsinkin Tuuli Pajun ja Hanna Raiskinmäen tulkinnat soivat kauniisti.
Petterssonin ja Kuparisen kokoama aineisto avaa Gazan tapahtumat ja lännen roolin niissä tavalla, jonka on tarkoitus herättää näkemään Suomen osallisuus käynnissä olevaan sotaan. Asekauppojen lisäksi huolestuneisuus Gazan uhrien kohtaloista on monin tavoin jäänyt puheeksi: emme esimerkiksi ole ottaneet vastaan potilaita Gazasta, kuten Italia, Espanja, Britannia, Norja ja Ranska.
Kom-teatteri: Poiskatsojat. Teksti Maria Pettersson ja Susanna Kuparinen. Ohjaus Susanna Kuparinen. Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson. Puvut Saara Ryymin. Videot Rasmus Vuori, Tomi Suovankoski ja Taavi Hasunen. Valot Tomi Suovankoski. Äänet Jani Rapo. Musiikin sävellys Kerkko Koskinen. Maskeeraus Leila Mäkynen. Näyttämöllä Geoffrey Erista, Tommi Eronen, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki. Ensi-ilta Komissa 9.9.2026.
