Ooppera ja laulumusiikki

Latvian radiokuoro levyttää tiuhaan, ja kuoromusiikin ystävät kiittävät: levyt ovat poikkeuksetta herkkuja. Ondinelle tehtyjä äänitteitä hallitsee uudempi hengellinen ohjelmisto. Nyt vuorossa on ukrainalainen Valentin Silvestrov (s. 1937). Suurin osa levyn kappaleista on peräisin 2000-luvulta ja kirjoitettu liturgisiin teksteihin. Ajatonta pyhäntuntua ja meditatiivista uustonaalisuutta tihkuvissa a cappella -teoksissa on jousiorkesterisoinnin ylellistä hehkua ja kirkkolaulun muhevuutta. Musiikki hipoo pinnallisuutta, mutta Euroopan kenties parhaimman kuoron yli-inhimillinen sulous ja taivaallisen runsaana tallennettu kirkkoakustiikka saavat kuulijan yhtymään kuudella raidalla kertautuvaan […]

Savonlinnan Musiikkiakatemia on tehnyt vuosikymmeniä työtä, ehkä vähän Savonlinnan Oopperajuhlien varjossa, sivistyneen kamarimusiikin ja liedtaiteen hyväksi. Se ei tarkoita mitään näpertelyä, kuten kuullaan Ralf Gothónin soittamasta Sibeliuksen ”Puu”-sarjasta op. 75. Salonkimaisesta puuteroinnista ei ole tietoa, vaan sellaisen tilalla on filosofista eetosta ja jylhiä kontrasteja. Draamaa riittää myös Jorma Hynnisen tulkinnoissa Sibeliuksen lauluista, vaikka iän tuomat instrumentin rajat tulevat välillä vastaan. Voi olla, että sen vuoksi Hynninen lataa esityksiin vielä enemmän ruutia kuin aikaisemmin. Teksti on […]

Juhlavuoden runsaassa levytarjonnassa Sibeliuksen laulut ovat pitkälti paitsiossa lukuunottamatta Alban pakettia, joka korkeatasoisine esittäjineen täyttää hyvin paikkansa. Valikoima on tasapainoinen poikkileikkaus, joskin sisäänpäinkääntynein ekspressionismi on jätetty pois. Pia Freund, Tommi Hakala ja Kristian Attila jakavat yhteisen tulkinta-asenteen: hienostunut vähäeleisyys ja kypsä tyylitaju tuovat levyyn yhtenäisyyttä ja puhdaslinjaisuutta. Tunnelmaa kuitenkin hallitsee turvallisuushakuisuus. Eikö olisi ollut oikea hetki tehdä jotakin kiteytetympää ja sisältölähtöisempää kuin tavanomainen sillisalaatti? Hakala ja Freund onnistuvat tarinankertojina väistäen patetiikan sudenkuopat: Säf, säf, susa […]

Guillaume de Machaut (n. 1300–1377) oli ars novan keskeisiä säveltäjiä, jonka isorytmiset motetit vaikuttavat yhä moderneilta: kompleksinen äänenkuljetus menee arvaamattomiin suuntiin ja tuottaa outoja harmonioita. Mitä tapahtuukaan, kun aikamme musiikin suuriin visionääreihin kuuluva Heinz Holliger tarttuu Machaut’n teoksiin ja ottaa niistä rakenteellisen rungon omalle musiikilleen? Päästään kaksin verroin oudompiin sfääreihin, ja aikakaudet lyövät kättä yhteisiä henkisiä ulottuvuuksia etsiessään. Holligerin Machaut-sovituksissa alkuperäisteokset ovat usein vain juuri ja juuri tunnistettavissa, mutta säveltäjä käyttää keskiajan tekniikoita ja hälyääniin […]

Oopperoiden studioäänitteille on jo soiteltu kuolinkelloja, kun live- dvd:t valtaavat alaa halvempana ja kätevämpänä vaihtoehtona. Warner kuitenkin osoittaa uudella Aidan studioäänitteellään miten paljon lajin katoamisessa on menetettävä. Huolellinen toteutus tuo mieleen lajin kulta-ajat. Kaikki balanssit ja yksityiskohdat ovat niin viimeisteltyjä, että moinen ei elävässä esityksessä ole koskaan mahdollista. Lisäksi tekninen toteutus palvelee suoraan tulkinnallista tavoitetta: jo alkusoitosta ilmenee, että Antonio Pappano tähtisolisteineen haluaa tehdä Aidasta intiimin sielundraaman ja jättää spektaakkeliaineksen sivuun. Näkemys on johdonmukaisuudessaan vangitseva, […]

Kontratenorit ovat laulaneet menetyksellä Gluckin reformioopperaa jo Joseph Kowalskin päivistä asti, mutta nyt Franco Fagioli asettaa uudet mittapuut. Ei kukaan äänityypin edustaja ole saanut rooliin tällaista voimaa ja herkkyyttä. Rintaäänten intensiivistä sointia kuunnellessa tuntuu, kun joku uhkea mezzosopraano a´la Marilyn Horne olisi asialla. Tästä onkin Fagiolin taiteessa kyse: hän ylittää kaikki genrerajat. Orfeon suru on raastavinta ja maanittelu Manalan joella lumoavinta mitä koskaan on kuultu. Kaikki enkelimäinen kalvakkuus on tiessään, tässä tehdään draamaa ja täysillä. […]

  Franz Liszt oli aikansa kosmopoliitti, mikä kuuluu erityisen hyvin hänen laulutuotannossaan: hän innostui hyvin eri kulttuuripiirejä edustavista runoista ja sävelsi saksaksi, ranskaksi, italiaksi ja jopa englanniksi. Lauluja on viideltä vuosikymmeneltä, ja niiden tyylit ulottuvat hehkeimmästä romantiikasta vuolaaseen bel cantoon, aistilliseen chansoniin, traagisiin ja mystisiin kuviin ja myöhäistuotannon outoon kalvakkuuteen. Hyperionin kokonaislevytys ei etene kronologisesti, vaan kolmas julkaisukin tarjoaa näytteitä kaikista tyylistä. Hyppäys vaikkapa jylhän kuolemanläheisestä laulusta Weimars Toten tulisen  espanjalaisesti hehkuvaan Gastibelza-boleroon ja Petrarca-sonettien […]

Vastikään Sibelius-palkinnon saanut Sir Harrison Birtwistle (s. 1934) on säveltäjä, joka aloittaa työnsä tutkimalla ja usein kyseenalaistamalla valitsemiaan ilmiötä. Näin hän tekee myös lauluille. Toccata Classicsin on koonnut levylleen Birtwistlen laulusävellykset vuosilta 1970-2006, eikä joukosta löydy esimerkkejä perinteisestä yksinlaulusta. Yhden yhteisen nimittäjän lauluteoksilleen Birtwistle mainitsee: melankolian ja siihen liittyvän renessanssiajan lauluista polveutuvan perinteen. Levyn päättävä Cantus Iambeus (2004) o laulu soitinyhtyeelle, jonka monirytminen, kerroksissa etenevä musiikki alkaa vasta hidastuessaan muistuttaa melodiaa. Soittimellinen näkökulma hallitsee myös […]

  Heinz-Juhani Hofmannin hengästyttävä, omaperäinen ja vainoavan tarkkasilmäinen Ahti Karjalainen -ooppera (2012) ansaitsee ehdottomasti levytyksen – ei vähiten siksi, että lapsen näkökulman kautta teos anarkisoi terävästi suosittua suurmiesoopperagenreä. Aiheena eivät niinkään ole Kekkonen ja Ahti Karjalainen vaan vallankäyttö ja siitä selviäminen: ”Pääsiäisnoidat, trullit, joulupukki ja Kekkonen ovat satuolentoja.” Teos pureutuu viinan kiroihin, lapsen traumoihin ja kiusatuksi tulemiseen Hofmannin tavaramerkin, äärimmäisen äänellisyyden avulla: kudelma muodostuu infantiilista meuhkeesta, vinkumisesta, piipityksestä, vappupilleistä, örinästä, läähätyksestä, nyyhkimisestä. Katarttinen äänioksennus liittoutuu […]