Orkesterit ja konsertot

Albert Roussel (1869-1937) on päässyt ohjelmistoon neljällä sinfoniallaan sekä balettiteoksillaan Hämähäkin juhlat ja Bacchus ja Ariadne. Niiden perusteella hän on motorinen ja modernien tehojen uusklassisti, mutta Chandosin tervetullut levyjulkaisu tuo esiin varsin erilaisia teoksia. F-duuri -sarja orkesterille (1926) tosin edustaa uusklassista linjaa kirpeästi soitinnetuilla sarabandellaan ja giguellaan. ”Kevään juhlalle” omistettu sinfoninen runo (1920) väreilee sen sijaan monisävyistä impressionismia, vaikka lähtökohtana olikin sinfonian osa. Levyn pääteos on yli kolmevarttinen Evocations (1911), kolmiosainen kuvaelma, johon Roussel vuodatti […]

Prokofjevin kaksi viulukonserttoa ovat haaste, johon lähes jokainen merkittävä viulutaiteilija nykyään vuorollaan tarttuu. Lisa Batiashvilin kohdalla odotukset ovat taustan, ohjelmiston ja temperamentin vuoksi erityisen korkealla, eikä lopputulos petä. Ensimmäisen konserton avausosa soi lumoavana – Andantino-ohje naulan kantaan tulkittuna – keväinen runohenki valjastettuna herkimmilleen. Scherzo on vastaavasti itsepintaisen rytminen ja kuumeisesti sahaava, mutta Batiashvilin groteskitkaan vedot eivät lipeä tehostemaisuuteen. Finaali tuntuu enemmän leijailevan kuin liitävän, mutta Batiashvili saa laulavaan pääteemaan kohottavaa hartautta. Toinen viulukonsertto on sävelletty […]

Arvo Pärtin kolme ensimmäistä sinfonia voivat tuottaa shokin hänen myöhemmän musiikkinsa ystäville. Ensimmäinen sinfonia vuodelta 1964 on tinkimättömän modernistinen teos, joka hyökkää eteenpäin raastavissa riitasoinnuissa ja 12-sävelisessä polyfoniassa. Kymmenminuuttinen toinen sinfonia (1966) on puolestaan tiivistetty tyhjyyden partaalle ja vasta kolmas sinfonia (1971) muistoineen gregoriaanisista veisuista ja renessanssin moniäänisyydestä ennakoi Pärtin 1970-luvun lopulla kehittämää meditatiivista tyyliä. Esa-Pekka Saloselle ja Los Angelesin filharmonikoille vuonna 2008 sävelletty neljäs sinfonia on paljon kukkeampi ilmestys. Tõnu Kaljuste ja Wroclawin filharmonikot […]

Osmo Vänskä poimii Gustav Mahlerin kuudennen sinfonian levytyksessään matkan varrelta jokaisen yksityiskohdan. Seurauksena on hitaasti etenevä kokonaisuus ja 86’48 kestollaan yksi kaikkein pitkäkestoisimmista sacd-levyistä. Leonard Bernstein on Wienin filharmonikoiden kanssa tekemässä kuuluisassa levytyksessään (DG) vielä hitaampi, mutta Vänskä karttaa amerikkalaiskapellimestarin teatraalisuutta. Tempoista huolimatta Vänskän tulkinta ei ole raskas, vaan huolella eritelty ja kamarimusiikillisen tarkka. Minnesotan orkesterin soitto on tarkkaavaisuudessaan vaikuttavaa, vaikka puhaltajat tekevät kokonaisuutena suuremman vaikutuksen kuin välillä hieman ohuelta kuulostava jousisto. Vänskä avaa teoksen […]

Improvisoinnin voittamaton etu on vapaus, kuten Iiro Rantalan levy kakkosraita, Freedom, svengaten julistaa. Improvisoinnillaan hän avaa samasta materiaalista odottamattomia visioita ja nostaa intensiteettiä kohti taivaita. Toisaalta improvisoija on usein sidottu ensimmäiseksi päähänsä pälkähtävään ideaan ja kuten Rantala levytekstissä toteaa, hän ei saa kuolemattomia ideoita joka päivä, toisin kuin Mozart. Heidän ideansa kohtaavat kuitenkin valloittavasti C-duuri-konsertossa KV 457, jossa Rantala elävöittää sooloa monin luovin kosketuksin ja irtaantuu kadensseissa kauas omaan ja Mozartin mielikuvitusmaailmaan. Hilpeä ote vahvistaa […]

Brahmsin orkesteriteokset eivät ole mitään harvinaisuuksia konserttilavalla tai levykelkassa, mutta Jukka-Pekka Sarasteen ja Kölnin WDR-orkesterin Brahms-tulkinnoissa ei ole ollut häivähdystäkään rutiinia. Kokemus kylläkin huokuu ymmärtävästä otteesta, joka kohtelee rakkaudella Brahmsin taidokasta orkesterinkäsittelyä, mutta ei anna sinfonisen kokonaiskuvan kadota tähtäimestä. Nykyään Brahmsia tuntuvat usein käsittelevän valkotakkiset laboratorioanalyytikot, joten Sarasteen empaattisuus on tervetullutta. Kölniläissoittajat soittavat sydämen kyllyydestä ja sytyttävät myös kaksi alkusoittoa liekkeihin. Uusilla ja vanhoilla ylioppilailla on tilaisuus liittyä Akateemisen alkusoiton Gaudeamus igitur -sävelmässä pitkään sivistyksen […]

Berliozin sinfoninen konsertto Lord Byronin Childe Haroldin Italian-seikkaluista on tuottanut päänvaivaa esittäjille alkaen Paganinista, joka jätti alttoviulusoolon soittamatta. Lawrence Power painottaa roolinsa runollista herkkyyttä, josta jää välillä kaipaamaan jonkun Tabea Zimmermannin ruudikkaampaa yksilöllisyyttä. Balanssi solistin ja orkesterin välillä on kuitenkin oivallettu oikein ja se antaa tilaa Bergenin filharmonikoiden virtuoosiesitykselle. Andrew Manze on Harold-tulkinnan aktiivisin osapuoli ja pystyttää finaalissa riehakkaat rosvojuhlat. Power on enemmän kotonaan Berliozin kahden laulun hivelevissä sooloissa sekä Weberin unkarilaisittain kipunoivassa bravuurinäytöksessä. Viimeisessä […]

Toinen maailmansota katkaisi tsekkikapellimestari Karel Ancerl (1908-1973) uran tavallista tuhoisammin. Juutalaissyntyisenä hänet vietiin Auschwitziin, josta hän kuitenkin selvisi hengissä, toisin kuin vaimonsa ja poikansa. Ancerlista kasvoi sodan jälkeen ryhdikäs sinfonisen ja 1900-luvun musiikin tulkki, jolla ei ollut vaikeuksia eläytyä Josef Sukin raamatun kuoleman enkeliä kuvaavaan Asrael-sinfoniaan (1906). Teoksen muut taltioinnit kalpenevat, kun Ancerl lietsoo keskikastin saksalaisesta radio-orkesterista hurjaa, mutta järkkymätöntä draamaa. Antti Häyrynen

    Igor Stravinsky: Le sacre du printemps. NDR Elbphilharmonie -orkesteri, johtajana Krzysztof Urbanski. Alpha Classics ALPHA 292 (cd + bluray). Igor Stravinsky sävelsi Chant funèbren opettajansa Nikolai Rimski-Korsakovin hautajaisiin vuonna 1908. Nuotit katosivat pian kantaesityksen jälkeen, mutta löytyivät uudelleen Pietarin konservatorion kätköistä 2015. Riccardo Chaillyn ja Luzernin festivaaliorkesterin ensilevytys esittelee 11-minuuttisen sävellyksen, joka on paljon enemmän kuin puuttuva linkki kehityksessä kohti Tulilintua. Sadunomainen salaperäisyys ja syvä ja tumma sointimaailma palauttavat mieleen opettajan teoksen, etenkin […]

Sveitsiläinen Othmar Schoeck (1886-1957) kuuluu 1900-luvun musiikin väliinputoajiin, joka muistetaan parhaiten laulusävellyksistään. Regerin johdolla opiskellut ja Busonin esikuvakseen ottanut Schoeck jäi kuoltuaan unohduksiin kenties siksi, että esiintyi säveltäjänä kolmannessa valtakunnassa vaikkei jakanutkaan natsien ideologiaa. Modernismin esiinmarssi oli Schoeckille vaikea pala, josta hän pääsi yli vasta tälle levylle kootuissa myöhäisteoksissaan. Sarja jousille (1945) on viehkeä jälkiromanttinen teos, joka voi tuoda mieleen skandinaaviset serenadit. Schoeckin jousisatsi karttaa turpeaa tunteellisuutta, mutta siitä erottuu hienostunut äänenkuljetus, jonka Jorma Panulan […]

Kirill Gerstein on venäläisen pianokoulun kasvatti mutta liittyi jo 14-vuotiaana Bostonin Berklee-jazzakatemian oppilaskuntaan. Niinpä Myriosin konserttiesityksistä koottu Gershwin-levy voittaa puolelleen tavallista luontevammalla tyylillään. ”Sininen rapsodia” ja pianokonsertto F on istutettu kuohuvalle ja hulvattomalle 1920-luvulle ja se välittyy energisistä ja vapautuneista esityksistä.  David Robertson ja St. Louisin sinfonikot ovat mukana joka askeleella, eivätkä hätkähdä improvisoituja poikkeamisia nuottikuvasta. Oscar Levantin ja Earld Wildin Gershwin-sovituksissa Gerstein ei karkota muistista asianomaisten omia levytyksiä, mutta Gary Burtonin vibrafonin (Blame It […]

Vaikka RSO on kiinnittäytynyt Ondinen ja HKO BIS:n talliin, Sebastian Fagerlundin levytyssarjan yhtiötä ei diilin vuoksi lähdetty vaihtamaan. RSO:n uusin BIS-levy jatkaa edellisiltä levyiltä tutuksi tullutta drivea: loistokasta orkesterisaundia ja keskitien tyyliä, joka on yleisöystävällistä silti kadottamatta monitasoisuutta. Heti Drifts-teoksen alussa tulee esiin Fagerlundin taito tehdä kompakteista aineksistaan jännittävää sävelkerrontaa, joka imaisee mukaansa. Teoksen tummassa melodisessa virrassa on Syyssonaatti-oopperan aineksia, kun taas Stonework on peruslähtökohdaltaan rytmisempi. Lintu ja RSO luovat kumpaankin teokseen muhevaa sointia, liike-energiaa […]