Orkesterit ja konsertot

Joskus tuntuu, ettei mikään vanhene niin nopeasti kuin uusi musiikki. Vaikka median taipumuksena on juosta viimeisten villitysten perässä, alkaa takavuosien saavutuksista hiljalleen siivilöityä esiin aikaa uhmaavaa taidetta. Wihuri-säätiön viimeisimmän Sibelius-palkinnon saanut Tristan Murail (s. 1947) on edustanut ranskalaista spektraalimusiikkia, joka 1980-luvulla suuntasi myös monia suomalaismodernisteja. Sen vuoksi Murailin teokset istuvat hyvin kotimaisiin, Saariahon ja Lindbergin musiikkiin tottuneisiin korviin. Spektraalimusiikki on toisinaan typistetty yläsävelsarjojen analyysiin pohjautuviksi harmonianäytöksiksi, mutta Murailin käsissä suuresta orkesterista tulee suuri, kiemurteleva ja […]

Perusklassikoita levytetään yhä, vaikka katalogeissa on näytteitä kymmenittäin, ellei sadoittain. Musiikin tulkinta muuttuu jatkuvasti, eivätkä Mendelssohnin sinfoniat kuulosta nykyään samanlaisilta kuin Karajanin tai Sawallischin aikoihin. Kuuluvin ero on syntynyt historiatietoisesta musiikintulkinnasta, jota Mendelssohn itsekin aikanaan edusti nostaessaan Bachin suurteokset unohduksista. Maxim Emeljantshev on ansainnut kannuksensa periodiyhtye Il Pomo d’Oron peräsimessä, mutta hän on nykyisin myös normaalisoittimin varustetun Skotlantilaisen kamariorkesterin johtaja. Nimensä velvoittamana orkesteri pureutuu erityisen antaumuksellisesti Mendelssohnin ”Skotlantilaiseen” sinfoniaan. Hidas johdanto avautuu kuin aavemainen näky […]

Pietari Inkinen on levyttänyt Dvořákin sinfonioita Saarbrückenissä ja Kaiserslauternissa toimivan Saksan radion filharmonian kanssa, joka tunnettiin aiemmin Lounais-Saksan radion eli SWR:n sinfoniaorkesterina. Saksalaiset radio-orkesterit ovat viime vuosina kehittyneet suorituskykyisiksi ja soinniltaan kultivoituneiksi yhtyeiksi. Seitsemäs ja kahdeksas sinfonia kuuluvat Dvořákin suosituimpiin ja saavat Inkiseltä ja orkesterilta innostuneet tulkinnat, jotka konsertissa kuultuna saisivat repäisevät aplodit. Etenkin seitsemäs sinfonia sytyttää Inkisen ja orkesterin ruudikkaaseen mollidraamaan. Avausosa onnistuu olemaan majesteetillinen juuttumatta telineisiinsä, ja furiantti-scherzossa ja finaalissa iskevät slaavilaiset rytmit […]

Onkohan liioiteltua väittää, että harmonikasta on tullut 2000-luvun suomalaisessa taidemusiikissa jonkinmoinen muotisoitin? Ainakin maa kuhisee ensiluokkaisia harmonikkataiteilijoita, ja monet säveltäjät ovat harmonikan kautta onnistuneet löytämään uuden saundimaailman. Matti Rantanen muistuttaa levylehdykässä harmonikan 200-vuotisesta historiasta, mutta taidemusiikin soittimena se on asenteita tuulettanut tulokas. Minna Leinosen Vyöryssä (Avalanche, 2021) harmonikasta ja orkesterista syntyy kaoottista voimaa, joka rinnastuu teoksen syntyajan yhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja sekasortoon. Harmonikka näyttää musiikissa dramaattisen voimansa, minkä vuoksi se on joskus leimattu ”pirun keuhkoiksi”. Aulis […]

Sibeliuksen musiikkia tulkitaan nykyisin enimmäkseen suomalaiskapellimestarien voimin ja kohtalaisen samanmielisistä lähtökohdista. Santtu-Matias Rouvali etsii Sibelius-levytyksissään uusia näkökulmia, ja se on useimmiten virkistävää. Neljäs sinfonia ei ole hänen käsissään pelkkä synkän itsetutkiskelun monoliitti vaan avautuu ensimmäisessä osassa yllättävän idyllisiin näkyihin. Scherzoa hallitsee nokkela kisailu, ja vaaran tuntu vain välähtää lopussa. Adagio kuulostaa eniten sarjalta erillisiä kohtauksia vaikka yhdistää voimat komeaan nousuun. Tempot vaihtelevat paljon myös energisessä finaalissa, jossa moniselitteisistä päätöstahdeista ei selvitä ilman reippaita levennyksiä. Göteborgin […]

Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt suuren osan Sibeliuksen sävellyksistä, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon pitkästä perinteestä on tihkunut hiljaista tietoa. Tämä valikoima säveltäjän varhaisempaa tuotantoa kertoo, että liikutaan tutuissa maisemissa, joita pyritään raikastamaan objektiivisella otteella. Niinpä Karelia-sarjassa painopiste osuu hienovaraisesti eriteltyyn menuettiin ja ääriosista on siivottu takavuosien nationalistinen kalske. Varhaisteokseksi on laskettava myös alun perin mieskuorolle sävelletty Rakastava-sarja Kantelettaren runoihin, vaikka jousiversio syntyi viisitoista vuotta myöhemmin. Runoista huokuu kansanomaista eroottisuutta, mutta Susanna Mälkin tulkinta korostaa […]

Tämä valikoima Kaija Saariahon musiikkia on koottu Ranskan radion konserteista, joissa Radion filharmonista orkesteria johtavat Ernest Martinez-Izquierdo, Hannu Lintu ja Olari Elts. Nykymusiikkia esitetään usein toteavan objektiivisesti, mutta konserttitilanne tuo teoksista esiin tunnetta ja tulkintaa, joka painottaa Saariahon taiteen mystisiä ulottuvuuksia. Ei liene epäselvää, että urut olivat Saariaholle tärkeä soitin, ja Maan varjoissa (2013) urut ovat tasaveroinen vastinpari suurelle orkesterille. Molemmat hakeutuvat eri suunnista kohti harmonista ja musiikillista yhteyttä, ja kamppailu on enemmän henkistä painia […]

1929 julistaa BR Klassikin uutuus kannessaan, ja Eduard Künneken (1885–1953) Tanssillinen sarja tervehtii kuulijaa Weimarin tasavallan sätkivillä foxtroteilla, syntisen kaihoisilla bluessävelillä ja romanttisesti kaartelevilla Boston-valsseilla. Künneke oli Max Bruchin oppilas, joka sai jazz-herätyksen 1920-luvulla ja keskittyi sen jälkeen repäiseviin näyttämöteoksiin. Tänzerische Suite, alaotsikoltaan Concerto grosso jazzyhtyeelle ja suurelle orkesterille, on uuteen mediaan eli radioon vuonna 1929 tilattu teos, jossa Künneke kiskoo saksalaiset aistien valtakuntaan, jonka natsit vähän myöhemmin tuomitsivat turmioksi ja rappioksi. Myös Hanns Eisler […]

Bartókin Konsertto orkesterille on 1900-luvun musiikin suuria klassikoita, jota on viime vuosina lähestytty yhä enemmän musiikillisena kuin soittoteknisenä haasteena. Näin tekevät myös Alexandre Bloch ja Lillen orkesteri, joka tähtää tavallista kevyempään ja läpikuultavampaan sointiin. Avausosa kuulostaa suorastaan rennolta, ja toisen osan paripelit voisivat kuvata nykyaikaista ihmissuhdekomediaa. Elegiassa on huolella tyyliteltyä draamaa, mutta ei draamaa syventävää painajaistunnelmaa. Finaali on ketterästi taituroiva ja optimistinen, mutta kokonaisuudesta puuttuu sellainen tarkkuus ja varmuus, jonka Susanna Mälkki ja HKO levytyksessään […]

Djuro Zivkovic (s. 1975) on ruotsinserbialainen Grawemeyer-palkittu säveltäjä ja Ruotsin akatemian jäsen, jonka musiikki liikkuu läntisten ja itäisten koulukuntien välillä. Kekseliäs ja toimelias soittimellisuus viittaa ensin mainittuun, jossa henkevinä esikuvina ovat toimineet Messiaen ja Takemitsu. Itäinen perinne kumpuaa bysanttilaisortodoksisesta mystiikasta, jolle modernina esikuvana on toiminut mm. Gubaidulinan musiikki. Rakkauden linnake (Citadel of Love, 2020) suurelle kamariyhtyeelle on pystytetty 1000-luvun munkki Nikitas Stithatoksen ajatuksille, ja siitä kasvaa Rauhaan johtava hiljaisten sävyjen henkinen matka. Zivkovicin musiikki on […]

Mieczyslaw Weinbergin (1919–1986) Aamunkoitto (Zarja) oli tarkoitettu Lokakuun vallankumouksen nelikymmenvuotisjuhliin, mutta jäi esittämättä. Ehkä alkusoitosta puuttui tulisin aatteen palo, mutta samalla klassistinen ote tekee teoksesta nyt helpommin lähestyttävän. Weinbergin ystävänsä Šostakovitšin muistolle vuonna 1976 säveltämä sinfonia nro 12 on eri lajin eläin, tinkimätön ja vereslihaisen rohkea eepos. Vanhemman kollegan tyyli on läsnä riekkuvassa scherzossa sekä syvällä kyntävässä hitaassa osassa. Ääriosat liikkuvat kuulaasta surusta repivään katkeruuteen, ja John Storgårdsin johtamat BBC:n filharmonikot eivät jätä mitään puolitiehen. […]