LIVE-ARVIOT Konsertti- ja Ooppera-arviot Arvio: Ooppera ja sirkus kohtasivat vain paikoittain

Arvio: Ooppera ja sirkus kohtasivat vain paikoittain

Kuolemanpyörä sopi hyvin Verdin Dies iraen loppuun ja Prokofjevin Romeon ja Julian Montaguet ja Capuletit -osaan. ©Emma Suominen

Oopperalla ja sirkuksella on paljon yhteistä: vahvasti tyylitelty ja irreaalinen kerrontatapa, mahdollisuus hyödyntää alitajuisia asioita narratiivin logiikan ohi sekä tietysti taituruuteen liittyvä lumo. Tässä puhun erityisesti nykysirkuksesta, jossa punaista lankaa luodaan hahmojen lisäksi kokonaisvaltaisella visualisoinnilla ja jätetään eläinten kiusaaminen sikseen.

Sirkus ja ooppera ovat kuitenkin vain harvoin kohdanneet onnistuneesti. Esimerkiksi 20 vuoden takaisessa Dario Fon Kansallisoopperaan ohjaamassa Rossinin Matka Reimsiin -oopperassa sirkustemput aluksi piristivät mutta sitten osoittivat irrallisuutensa.

Kansallisoopperan syyskauden lopun vallanneessa CircOperassa oli lupaavat tekijät, suomalaisen nykysirkuksen kärkinimiin kuuluva Sanna Silvennoinen, koreografi Reija Wäre ja loisteliaan puvustuksen takuunimi Erika Turunen. Kansallisoopperan apulaisohjaaja Jere Erkkilä on vastannut ohjauksesta ja dramaturgiasta, Mark Väisänen kehikkomaisesta lavastuksesta ja Mikko Linnavuori tärkeää osaa kokonaisuudessa näyttelevistä valoista ja projisoinneista.

En tiedä, millainen roolijako Erkkilän ja Silvennoisen kanssa oli ollut, sillä sirkusohjaus on yleensä jo kokonaisvaltainen asia. Mikäli Erkkilä on vastannut oopperalaulajien osuuden suunnittelusta, niin täytyy sanoa, että se oli esityksen tylsintä antia.

Alku tosin oli lupaava, kun Johanna Lahesvuori ja Elli Vallinoja kiisivät ilmojen halki laulaen kukkaisduettoa Delibles’n oopperasta Lakmé. Huimaavaltahan se näytti, mutta kohtaukselle olisi kaivannut jotain kontekstia. Eihän pelkkä ilmalento riitä. Sitä seurasi Papagenon aaria Taikahuilusta Juha Pikkaraisen laulamana, tanssijoiden lintuhahmojen pyöriessä ympärillä.

Heti kävi selväksi, että kovin kiinteää dramaturgista yhteyttä musiikin ja sirkusnumerojen välillä on turha odottaa. Toisaalta siitäkään ei jäänyt epäilystä, että sirkustaiteilijoiden virtuositeetti, karisma ja läsnäolo riittävät pitämään mielenkiinnon irrallisemmissakin kuvaelmissa, kuten vesilinnun liu’ut mieleen tuovissa ilmaliidoissa Madame Butterflyn hääkuoron säestämänä.

Toisaalta, kun oopperalaulajat laitettiin tekemään jotain sirkusmaista, kuten trampoliinihyppelyä Rossinin tahdissa, tuli heti kiusaantunut olo. Yritettiin hampaat irvessä olla hauskoja.

Mukana oli laaja skaala sirkuksen keinoja: keinutrapetsi, rengastrapetsi, straps, vipulauta, banquine, sikarilaatikot, pariakrobatia, vastapaino, kuolemanpyörä jne. Sirkustaiteilijat saivat yleisön haukkomaan henkeä akrobatiallaan, rengastempuillaan, painovoimaa uhmaavilla hypyillään ja toinen toistensa päälle syöksyessään ja pyramideja muodostaessaan.

Kiitos siis huippuammattilaisille, mutta mielestäni tämän ei pitäisi olla se juju Kansallisoopperan tuotannossa, joka kahmaisee esitysmäärällään koko syyskauden loppupuolen niin, että yhdellekään oopperalle ei jää tilaa. Kyllä, kyllä – show’ta saa olla, ja uutta yleisöä pitää houkutella, mutta näin isolla satsauksella taidelajien kohtaaminen olisi pitänyt vielä pidemmälle.

Laaja skaala sirkuksen keinoja oli käytössä, ja ainakin kerran muusikotkin otettiin mukaan näyttämötoimintaan. ©Emma Suominen

Hyviäkin ideoita siihen suuntaan oli. Rameaun oopperabaletin Galantit intiaanit kohtaus olisi voinut olla sen oikeasta esityksestä, sillä juuri tällaista tanssin, shownumerojen, värien ja valojen runsautta teos vaatii.

Zerlinan ja Giovannin duetto Mozartin Don Giovannista sai kontekstikseen hahmojen illuusiomaiset pilkkomiset, katoamiset ja uudelleen tupsahtelut taikalaatikossa, ja se sopi oopperan teemaan, hyväksikäyttöön. Verdin Requiemin Dies irae alkoi tulen leimahduksilla ja päättyi kuolemanpyörään, jossa Ray Navas ja Israel Cartes Soto taiteilivat vaarallisen näköisesti.

Tähän suuntaan oopperan ohjauksiakin voisi kehittää. Samoin niissä voisi ottaa opiksi esityksen hienosta teknologian käytöstä. Kolmiulotteiset heijastukset ja interaktiiviset projisoinnit tanssiaiheineen vangitsivat katseen jo ennen esityksen alkua, ja lämpiön koko takaseinälle heijastettu Diiva alkoi aukoa suutaan, kun sitä herätteli näytöltä.

Orkesteri oli esityksessä sijoitettu lavan taakse, kolmeen kerrokseen, ja sointi jäi etäiseksi ja tahmeaksi äänentoistosta huolimatta. Kapellimestari Nick Davies esitti illan seremoniamestaria sulautuen yhdeksi sirkushahmoista. Olisin kuitenkin mieluummin katsonut nykysirkusta ilman oopperaa, tai uusia keinoja kokeilevaa oopperaa sen omista lähtökohdista.

Harri Kuusisaari

 

 

EI KOMMENTTEJA