Igor Stravinsky. Perséphone. Andrew Staples ja Pauline Cheviller, Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen. Pentatone.
Tämä Helsingin juhlaviikoilta 2017 äänitetty levy on tärkeä käyntikortti Kansallisoopperalle, sillä harvoinpa sen voimat ovat päässeet levyttämään kansainvälistä ohjelmistoa ulkomaiselle merkille, vieläpä Esa-Pekka Salosen johdolla. Eikä millään tavanomaisella valinnalla, sillä Stravinskyn melodraamaan Perséphone törmää harvoin.
Syykin on selvä, sillä teos ei ainakaan alkupuolella ole mukaansatempaavinta Stravinskyä. Vaikka aiheena on kevään ja hedelmällisyyden ylistys sekä Manalassa käynnin talvinen vastakohta, säveltäjä ei juurikaan maalaile eikä anna alkuvoimaisten rytmien räiskyä kuten 20 vuotta nuoremmassa Kevätuhrissa vaan kertoo tarinaa uusklassisen ambivalentisti.
Mukana samanlaista kreikkalaisen kuoron kerrontaa ja etäännytettyä otetta kuin Oidipus rexissä, mutta lyyrisempänä versiona. Perséphone kertoo maanviljelyksen jumalattaren Demeterin ja ylijumala Zeuksen tyttärestä, joka näkee narsisseissa alamaailman kadotetut sielut, säälii heitä ja lähtee Manalaan. Siellä hän kertoo kevään ilosanomaa, näkee luonnon ihmeissä jälleen kohtalonsa ja palaa maan päälle Triptolemuksen vaimoksi. Hän kuitenkin joutuu tekemään sen kompromissin, että palaa aina talven ajaksi Plutoa palvelemaan.
Libreton kirjoittaja André Gide ei korosta tarinan vastakohtia mutta kertoo lyyrisin keinoin elämän syklistä: keväästä, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Musiikin abstraktiutta korostaa se, että säveltäjä on kiinnostunut sanojen ja tavujen liittämisestä toisiinsa niin, että fonetiikastakin tulee absoluuttisen musiikillinen keino. Paikoin tanssillisuus pääsee rytmiikassa nostamaan päätään, mutta mihinkään riehaan teos ei pääty.
Itse pääsin Perséphonen makuun Madridin Teatro Realin esityksen DVD-version myötä, jossa ohjaaja Peter Sellars ja kapellimestari Teodor Currentzis löysivät ritualistisen magiikan. Tarinan kaari huipentui huikeaan auringonnousuun. Jotain näyttämöllisyyttä teos vaatisi – kantaesityksessä sen tilaaja, tanssija Ida Rubinstein tulkitsi Perséphonen fyysisen puolen, ikään kuin kertojan alter egon. Lapsikuoro tuo loppuun laupeuden tunnetta.
Salonen on vähän eri jäljillä kuin Currentzis, sillä hän ei yritäkään tehdä teoksesta mitään draamallis-maagista vaan irrottaa siitä kaiken mahdollisen kauneuden, inhimillisyyden ja krouvien rytmien huumorin. Esityksestä muodostuu nautittava kokonaisuus, jossa orkesterin herkillä, kamarimusiikillisilla osuuksilla on tärkeä rooli. Oopperan kuoro ei aina ole omimmillaan sen keveyttä vaativassa rytmiikassa – tarkempi kamarikuoro sopisi teokseen paremmin. Laulu jää usein epämääräisesti huojuvaksi. Kiinteä-ääninen tenorisolisti Andrew Staples ja eläytyvä kertoja Pauline Cheviller ovat ensiluokkaiset solistit, eikä Pentatone petä mainettaan monikanavaäänitysten tekijänä.
Harri Kuusisaari
