Bernd Alois Zimmermann: viulukonsertto, Photoptosis, Die Soldaten -vokaalisinfonia. Leila Josefowicz, viulu, Anu Komsi, sopraano, Jeni Packalen, altto, Hilary Summers, altto, Peter Tantsits, tenori, Ville Rusanen, baritoni, Juha Uusitalo, basso. RSO. Joht. Hannu Lintu. Ondine ODE 1325-2.
Taasko kuukauden valintana RSO ja Hannu Lintu? Ei sille vain mitään voi: heidän levynsä 1900-luvun musiikin klassikoista ovat niin tiukkoja, dynaamisesti eteneviä ja soinnillisesti rikkaita, ettei kansallisia hyvityspisteitä tarvita. Nyt käsillä on levyllinen Bernd Alois Zimmermannin (1918–1970) teoksia. Viime vuonna 100 vuotta täyttänyttä modernin musiikin oman tien kulkijaa RSO muisti konserteissaan Die Soldaten -vokaalisinfonialla ja viulukonsertolla, Photoptosis tehtiin pari vuotta aiemmin.
Vaikka teokset ovat säveltäjän eri kausilta, johtoajatuksena säilyy tapa yhdistää mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Runsaista tyylisitaateista huolimatta se ei levene postmoderniksi ”vapaudeksi” ja rakenteeltaan löyhäksi sillisalaatiksi vaan tarkoittaa asioiden kokemista samaan aikaan ja samassa tilassa. Tämä edellyttää rautaista muodon koheesiota.
En epäröi suositella Zimmermannin viulukonserttoa sellaisille kuulijoille, jotka pelkäävät modernin musiikin vaikeutta. Vaikka siinä tapahtuu monia asioita huikealla vauhdilla ja yhtä aikaa, sen drive pysyy silti selkeänä ja absurdissa törmäilyssäänkin mukaansa tempaavana. Siinä on karmivuutta ja hauskuutta. Assosiaatioita riittää Prokofjevista Stravinskyyn ja Schönbergistä bluesiin ja Bachiin, mutta kaikki oman kokemuksen läpi mankeloituna.
Lieneekö ensimmäisen osan klassinen sonaatti-nimi ironiaa, sillä musiikki rynnistää sinne tänne, repivyydestä balettiaskeliin ja pitkiin linjoihin, mutta tyylien sekamelska pysyy silti koossa. Toisessa osassa astutaan celestan kultaamaan satumaailmaan ja julistavuuteen, ja finaalin mieletön spurtti pysähtyy vähän ennen loppua ikään kuin kysyäkseen kaiken tarkoitusta. Leila Josefowiczin taituruus tällä vuoristoradalla on ilmiömäistä.
Photoptosis-teoksen pluralismi on enemmän tiheiden massojen sisään kätkettyä orkesterivärien tutkielmaa. Puolisävelaskelin huojuva ja kuhiseva sävelryväs saa ylleen melkeinpä Dutilleux-tyylistä koloristista viserrystä. Beethovenin yhdeksännen sinfonian, Skrjabinin Ekstaasin runoelman ja Wagnerin Parsifalin pätkät vilistävät kuin unessa.
Die Soldaten -vokaalisinfonia syntyi, kun samanniminen ooppera tuntui ”mahdottomalta” esittää, ja säveltäjä muokkasi tekemästään materiaalista konserttikäyttöön soveltuvan 40-minuuttisen kokonaisuuden. Se osoittaa Hannu Linnun draamallisesti tietoisissa otteissa koko moninaisuutensa. Alku- ja välisoitoissa on räjähtävyyttä, ja dialogit kehittyvät kevyestä flirtistä yhä ahdistuneempaan sävyyn. Anu Komsin taituruus on huipussaan loppupuolen vokaliiseissa. Muusta solistikaartista erottuu tenori Peter Tantsits, joka ei yritäkään peittää seksuaalisia hyväksikäyttöaikeitaan. Metoo-kamaa pahimmillaan.
Harri Kuusisaari
