Viime kesänä kuusikymmentä vuotta täyttänyt Kimmo Hakola aloitti sävellysopintonsa yksityisesti Einojuhani Rautavaaran johdolla ja jatkoi Sibelius-Akatemiassa Magnus Lindbergin ja Eero Hämeenniemen opissa. Jälkeenpäin on hauska huomata, miten jokainen opettaja on jättänyt häneen jälkensä, vaikka Hakola on leimallisesti kulkenut omia polkujaan.
Hakolan läpimurto tapahtui 1980-luvun nuoren suomalaisen säveltäjäaallon harjalla. Myöhemmillä teoksillaan hän on osoittanut sekä riippumattomuutensa koulukunnista että yhteenkuuluvuutensa ajassa liikkuviin ilmiöihin. Se on tehnyt hänestä 2000-luvulla myös musiikkipoliittisen pelintekijän, Teoston ja Musiikin edistämissäätiön hallitusten varapuheenjohtajan ja Valtion musiikkitoimikunnan puheenjohtajan.
Hakola ponnahti suomalaiskuulijoiden tietoisuuteen vuonna 1986 valmistuneella ensimmäisellä jousikvartetollaan, joka palkittiin seuraavana vuonna Unescon säveltäjärostrumissa. Saman palkinnon Hakola voitti uudelleen vuonna 1993 Capriolella, jonka Kari Kriikku ja Anssi Karttunen kantaesittivät vuonna 1991.
Vuosikausia odotettu massiivinen pianokonsertto (1991-96) vapautti Hakolan tarttumaan mihin tahansa musiikillisesti kiinnostavaan. Teoksen yhteydessä hän kirjoitti: ”Monet aikamme säveltäjät kaihtavat kerronnallisuutta. Itse koen musiikilliset tapahtumat draamana: musiikki on käsikirjoittaja. Toisaalta jokainen julistaa tahtomattaankin omaa tarinaansa. Miksi uskottelisin, ettei tämä työ ole osa minua. Nurkan takana kaikki on suurta mysteeriä, jota eivät sanat eikä musiikki riitä kuvailemaan.”
Vapautuminen kuvastui 1990-luvulla syntyneissä kamariteoksissa. Niitä seurasi vuosituhannen vaihteessa orkesteriteoksia ja 2000-luvun alussa sarja uusia konserttoja. 2000-luvulla Hakola on esittäytynyt myös oopperasäveltäjänä alkaen Matti Hagelbergin sarjakuvien innoittamasta Marsin mestarilaulajista (2000). Savonlinnan oopperajuhlilla kuultiin oopperan historiassa risteilevä La Fenice (2012) ja vuonna 2013 Akseli Gallén-Kallelan persoonaan perustuva monologiooppera Akseli.
Monet nykysäveltäjät ovat aiempaa enemmän kiinnostuneet ympäröivästä maailmasta ja muista musiikeista, mutta Hakolan uteliaisuus alkaa usein sieltä, minne muiden päättyy. Hän on asemoinut säveltäjäidentiteettiään suhteessa rakastamaansa – tai vihaamaansa – musiikkiin, joka on tunkeutunut usein lainauksina tai viitteinä hänen teoksiinsa, mutta tuntuu olevan läsnä silloinkin, kun se vaikenee.
Monet modernit säveltäjät haluavat tehdä suojassa omaa juttuaan, mutta Hakolan avoimuus tarkoittaa, että hän on viskannut itsensä osaksi musiikin historiaa ja keskelle maailmaa. Postmoderni piirre lienee, ettei ole aina selvää, missä Hakola itse teoksissaan luuraa. Voi olla, että Hakolan suurin mysteeri onkin hän itse, mutta ehkä juuri siksi hänen musiikkinsa tarjoaa nykykuulijalle niin paljon tarttumapintaa.
Hakolan uutta luova asenne on silti edelleen modernisti eteenpäin katsova. Tähän lehteen kirjoittamassaan kolumnissa hän toteaa: ”Se, että tehdään aina niin kuin ennenkin, on turvallista ja helppoa; mutta uutta elämää, uusia musiikillisia maailmoja ja kokemuksia ei synny, jos me emme anna yllättävälle, toisinaan pelottavalle evoluutiolle tilaa.”
Levykannesta:
Kimmo Hakola toimi 1990-luvulla Joensuun kaupunginorkesterin nimikkosäveltäjänä ja siinä yhteydessä syntyi kimppu sinfonietta-kokoisia orkesteriteoksia. Kaupungin 150-vuotisjuhliin valmistui syksyllä 1998 Solenne ja joulukuussa 1999 Joensuun kaupunginorkesteri kantaesitti Hakolan Sinfoniettan.
Sinfoniettassaan Hakola on palannut tiukemmin modernille linjalle. Otsikko viittaa osapuilleen wieniläisklassiseen kokoonpanoon, ei niinkään lajiperinteeseen. Sinfoniseen ilmaisuun teos liittyy lähinnä siten, että se on tavallista tiiviimmin pakattua musiikkia, eräänlainen yhden liikkeen asia. Esitysmerkintä Allegro furioso (“nopeasti ja raivoisasti”) kertoo myös, että Sinfoniettassa mennään täyttä vauhtia ja yhtä soittoa.
Taukoja ei tunneta, mutta dramaturgialtaan Hakolan Sinfonietta jakaantuu kolmeen osaan. Kolmeen osaan jakaantuu myös orkesteri, jossa jouset ylläpitävät toiminnallista, usein kromaattista kuviokenttää. Yhdessä puupuhaltimien kanssa jouset kehittävät liikettä, toisinaan pisteliästä harmoniaa, jonka rooli on säestyksellisempi. Vaskien tehtävänä on muotoilla symmetrisiä sointuja sisältäviä koraaliaiheita.
Teosta leimaava aktiivisuus on ensimmäisessä taitteessa tuloillaan ja liikettä provosoidaan monesta suunnasta. Toisessa taitteessa höyryä päästetään täydellä teholla ja kolmannessa energinen lataus saavuttaa hehkeimmän huippunsa, jolta se laskeutuu lopussa koraalimaisuuden noustessa etualalle.
Vuonna 1995 Kari Kriikulle valmistuneen locon otsikko viittaa moneen suuntaan. Yhtäällä on musiikkitermi, joka ilmaisee mm. väliaikaisten nuottiohjeiden vaikutuksen päättymistä, toisaalla paikkaa ja sijaintia tarkoittava sana. Sijansa on myös espanjan kielen hulluuteen viittaavalla merkityksellä. Musiikillisen hahmotuksen taustalla on joukkoteoreettinen ajattelu: kappaleessa käydään läpi kuusisävelisen joukon kaikki variaatiot.
locon katkeamattomassa klarinettilinjassa yhdistyy sekä perinteinen virtuoosidemonia että moderniin asenteeseen kuuluva uusien ilmaisukeinojen etsintä. Hakolalle ominainen on myös teoksen jatkuva liike, alati silmikoituvasta ornamentiikasta koostuva helisevä matto. Lausuntaa painottaa klarinetistin sivutoimisesti mättämä bassorumpu.
Teoksen lopun raukea melodinen jakso basaarien tuoksuineen ja klezmer-sointeineen jää mieleen. Kriikku on esittänyt teosta menestyksellä myös vatsatanssijattaren kanssa, mutta mitään aitoa tai maantieteellisesti paikannettavaa viitettä kappaleesta ei kannata etsiä.
Hakolan yhteistyö Kriikun kanssa jatkui Uudenkaupungin Crusell-viikolle 1997 sävelletyssä klarinettikvintetossa ja vuonna 2001 oli vuorossa täysimittainen klarinettikonsertto (Clarinet Concerto).
Teoksessa on perinteisen konserton kolme osaa, mutta tuttuihin elementteihin on ladattu paljon yllätysmomentteja. Ensimmäistä osaa voisi luonnehtia romanttisen perinteen kyllästämäksi taisteluksi, solistin ja orkesterin vuorovedoksi, jossa klarinetin virtuoosiset eleet tai sekvenssit saavat tuota pikaa vastineen orkesterilta.
Teos käynnistyy dramaattisella eleellä ja johdanto (Introduzione) pohjustaa kohottavan tunnelman, josta tulinen päätaite (Allegro con fuoco) syöksyy suoraan liikkeeseen. Osan lopun soolokadenssi on uloskirjoitettu: teknisesti haastavaa kuviointia jatketaan siinä sekvensseillä, jotka antavat taiturinäytökselle myös leikillistä sävyä.
Toinen osa (Hidden Songs, “Kätketyt laulut”) esittelee joukon lauluja, jotka ovat mielen kellareissa oikein säilöttyinä kypsyneet nautittavaksi. Mozartin klarinettikonserton hidas osa haahuilee taustalla, mutta mitään historiallisia viitteitä ei anneta – kyse on teemoista, jotka ovat uinuneet sekä yksityisen että kollektiivisen muistin kätköissä.
Kolmannen osan otsikkona on Khasene, joka on jiddishiä ja tarkoittaa häitä. Finaalissa tiivistyvät konserton nopeat, elokuvamaiset leikkaukset. Minkäänlaista autenttista etnistä musiikkia teoksesta ei löydy, kaikki aiheet perustuvat säveltäjän omiin mielikuviin ja assosiointiin: “Olen heittäytynyt virtaan ja keksinyt omat Horat ja Sirbat.”
Antti Häyrynen
