Adam Fischer vei HKO:n pyörremyrskyyn ja taivasnäkyihin

Unkarilainen Adam Fischer on tunnettu paitsi wieniläisklassikkojen idearikkaana tulkkina, myös ihmisoikeuksien puolesta puhujana. Hän työskenteli 1960-luvulla hetken myös Suomen Kansallisoopperassa.

Radion sinfoniaorkesterin konsertti 5.10. Musiikkitalossa, joht. Ariane Matiakh. Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa 6.10., joht. Adam Fischer. 

 

Klassikkojen tulkitseminen uudella ja raikkaalla tavalla voi onnistua nuorelta ja ennakkoluulottomalta taiteilijalta, mutta varmemmalla pohjalla ollaan, jos takana on kokemusta ja sivistystä yhdistyneenä avoimeen lähestymistapaan. Niitä saatiin loppuviikosta esimerkkejä Helsingin kahden sinfoniaorkesterin konserteissa.

Ensin ranskalainen Ariane Matiakh johti Radion sinfoniaorkesterin konsertissa Richard Straussin Ruusuritari-sarjan ja Salomen Seitsemän hunnun tanssin väkinäisesti ja kulmikkaasti. Ei ollut tietoakaan oopperoiden sisällöstä, jonka pitäisi jotenkin välittyä myös konserttinumeroista.

Onneksi konsertin alkupuolella kuultiin Oliver Messiaenin hieno myöhäisteos, keskeneräisenä täydennetty Concert à quatre, joka orkesterin omien solistien, huilisti Yuki Koyaman, oboisti Kyeong Hamin, pianisti Jouko Laivuoren ja sellisti Tomas Nuňezin käsissä heräsi eloon nautittavana meditaatioineen ja linnunlauluineen.

Perjantaina Helsingin kaupunginorkesterin ohjelma oli klassisista klassisin, Beethovenin ja Mahlerin neljännet sinfoniat. Mutta kultiin kaikkea muuta kuin vanhan toistoa, kun 74-vuotias unkarilainen mestari Adam Fischer johti ne niin jännittävästi ja tuoreesti kuin kyseessä olisi ollut kantaesitys.

”Jännittävintä musiikissa on tulevaisuus”, sanoi Fischer viime vuonna ottaessaan vastaan International Classical Music Awards -palkinnon elämäntyöstään. Tämä kuvaa hyvin hänen etsivää korvat auki -asennettaan. Vuotta aiemmin hän sai ICMA-levypalkinnon sinfoniasarjassa Beethovenin kaikkien sinfonioiden paketistaan Danish Chamber Orchestran kanssa (Dacapo) 

Kun hän nyt johti HKO:n esityksen Beethovenin neljännestä, se oli taas erilainen verrattuna levyversioon. Fischer tuntui olevan malttamatonta energiaa täynnä jo astuessaan lavalle, ja se purkautui sinfoniassa pyörremyrskyn tavoin. Mutta ennen sitä oli valmisteleva hiljaisuus: johdannossa kapellimestari pidätteli fraaseja pianissimossa luoden valtavan jännitteen. Pääteema rynnisti eteenpäin sitäkin vauhdikkaampana, ärhäkköinä sivaltavin aksentein. 

Mistään turboilusta ei silti ollut kyse, vaan Fischer piti yllä kevyesti pulppuavan ilmeen. Soinnin solakkuudessa ja fraseerauksen ja dynamiikan yksityiskohtien rikkaudessa oli selvää periodiorkesterien vaikutusta. Tanskalaisen kamariorkesterin kanssa hän vei tämän vielä pidemmälle, mutta HKO:n kanssa hän hyödynsi enemmän myös filharmonista sointikulttuuria. 

Beethovenin neljättä sinfoniaa on yleensä pidetty väliinputoajana Eroican ja Kohtalonsinfonian varjossa, mutta Fischer osoitti sen elinvoiman. Vastakohdat törmäsivät, omalaatuinen huumori kukki, ja wieniläisklassinen eleganssi lomittui Beethovenin karhunkäpälien huitaisujen kanssa. Ensiosassa maestro oli keksinyt jokusen aika erikoisen hidastuksen ja kiihdytyksen, josta voi olla monta mieltä, mutta yhtä kaikki: valloittava esitys. Väliajalle sai poistua virkistyneenä. 

Mahlerin neljättä pidetään hänen sinfoniasarjansa lempeimpänä teoksena, jossa jättiorkesterin vuodattaman maailmantuskan sijaan nautitaan klassisista keinoista, tanssikeinahtelusta ja auvoisista taivasnäyistä, joita finaalin lapsenomainen sopraanosoolo korostaa. Fischerin käsissä sinfonia ei jäänyt tähän, vaan se sykki monenlaista elämää säveltäjälle tyypillisin ristiriidoin.

Kapellimestari korosti Mahlerin orkesteritekstuurin kamarimusiikillista läpikuultavuutta mutta samalla teroitti vastakohtia niin, että musiikki ei jäänyt millään tapaa ”pieneksi”. Avausosassa lempeät tanssimelodiat (soittakaa tätä kuin wienervalssia, sanoi Mahler muusikoilleen) törmäsivät karkeampiin repliikkeihin, aivan kuin maalaisten joukko savisine saappaineen olisi tunkeutunut hienostosalonkiin. Pienen ja suuren välinen perspektiivi vaihteli: ironinen etäännytys ja hienot soittimelliset yksityiskohdat vaihtuivat hetkessä paatoksellisiin nousuihin.

Toisen osan riitasointisesti viritetty pelimanniviulu (tai peräti pirunviulu?) loi musiikkiin kaksoisvalaistuksen, jossa tanssimelodioiden taustalla lymyää jokin synkkä pilvi tai vääristynyt kieron peilin heijastus. Hitaassa osassa HKO herkutteli kuin iso kamarimusiikkiryhmä. Finaalin Das himmlische Leben sai nopeahkosta temposta malttamatonta ilmettä, joka sopi hyvin laulun sisältöön. Sopraanosolisti Aurora Marthensille teki aluksi vähän tiukkaa pysyä mukana. Toisesta sisääntulosta lähtien hän kuitenkin vapautui jännityksestä ja antoi kauniin äänensä hehkua.

Kaikkiaan konsertti oli Helsingin orkesterisyksyn kohokohtia.

Harri Kuusisaari

 

Edellinen artikkeliClarke & Farrenc
Seuraava artikkeliCompositrices, Persoonalliset säveltäjättäret