Sibelius-viulukilpailujen voittaja Inmo Yang on saanut solistikeikkaa jo useamman suomalaisen orkesterin edestä, ja syystä. Hän ei ole pelkkä hetken loistava kilpailukomeetta vaan kiinnostava taiteilija, jolla on täydellinen tekniikka ja paljon sanottavaa. Ritarihuone-konserttien resitaali oli vapautunutta ja nautinnollista musisointia. Pianisti Irina Zahharenkova tuki nuorta viulistia vahvoin ottein, ja salintäyteinen yleisö osoitti innokkaasti suosiotaan.
Heti alkuun kiinnitti huomiota vielä hunajaisempi viulun sointi kuin mitä Sibelius-viulukilpailussa kuultiin. Senkin on voiton satoa, sillä palkintoihin kuului Guarneri-viulun lainan mahdollisuus, ja Inmo Yang tarttui tilaisuuteen ja vaihtoi entisen hybridiviulunsa siihen. Nyt sointi projisoitui kantavammin, ja taiteilijan pyrkimys nyansseilla nautiskeluun toteutui täysin mitoin.
Resitaaliohjelma oli hyvin klassinen. Ei siinä mitään pahaa, mutta toivoa sopii, että jatkossa Inmo Yang esittelee itsestään myös uusia puolia. Aloitusnumero, Ferdinand Risen La Capricciosa säkenöi niin kevyesti, että tuli mielikuva keijujen tanssista viulun kielillä.
Sama salonkihenkisyys sopi Sibeliuksen viiden kappaleen op. 81 Mazurkaan, jonka laajat hypyt, kaksoisotteet ja huilusävelet soivat niin helpon oloisesti, että tekniikan sai unohtaa ja keskittyä hurmaavaan flirttailuun. Inmo Yang tulkitsi myös seuraavien osien (Rondino, Valssi, Aamulaulu, Menuetto) tunnelman yhtä aikaa klassisen tyylin sisäistäen että aistillisilla silmäniskuilla.
”Uneksinut olevani kaksitoistavuotias ja virtuoosi. Lapsuuteni taivas ja tähtiä. Paljon tähtiä.” Näin Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa Sonatiinin E-duuri säveltämisen aikoihin. Inmo Yangin ei tarvitse, uneksia olevansa virtuoosi, hän on sitä, ja tähtien tuiketta hän ja Irina Zahharenkova välittivät satumaisesti kimmeltäen, vakavoituen hitaassa osassa kuuntelemaan talvisen yön hiljaisuutta.
Schubertin Sonaatissa A-duuri viulisti loi niin pitkää ja hivelevää linjaa, todellista sielun laulua, että sitä kuunteli henkeään pidätellen. Tässä Guarneri-viulun sointi avautui koko täyteläisyydessään, ja vibrato oli kirsikka kakun päällä eikä koko kakku.
Niin täydellisen eheä kuin tulkinta olikin, olisin kaivannut mukaan hieman vaihtelevampaa ja puhuvampaa fraseerausta – sitä romanttista kosketusta, jota Inmo Yang viulukilpailun välierässä soittamassaan Schumannin sonaatissa esitteli. Irina Zahharenkova toi esiin myös Schubertin dramaattisempia aksentteja. Hän hallitsee myös periodipianot, mikä kuuluu soitossa.
Jos konsertin alkupuoli olikin klassisen tyylikäs, sen päätösnumero, Wieniawskin Fantasie brilliante Gounod’n Faustin teemoista vapautti vihdoin lennokkaaseen virtuositeetin hurmaan. Inmo Yang räväytti ilmoille viulunsa koko hehkuvan väriskaalan mustalaispriimaksen temppuja myöten. Tulkinnan vetävyys oli siinä, miten hän eläytyi kyseisen oopperan tunnelmiin, romanttiseen vuodatukseen ja Mefiston juomalaulun mustaan imuun, ja sääteli taituritemput niiden mukaisesti. Zahharenkova soitti pilke silmäkulmassa – juuri niin kuin tätä musiikkia pitääkin.
Seisaalta annetut aplodit osoittivat, että Inmo Yangista on tulossa suomalaisyleisön suosikki. Taiteilijat kiittivät kahdella ylimääräisellä.
Harri Kuusisaari
