
Giuseppe Verdi: Nabucco-oopperan ensi-ilta Savonlinnan Oopperajuhlilla 6.7. Arvio esityksestä 8.7. Kapellimestari James Sherlock, ohjaaja Rodula Gaitanou, lavastus- ja pukusuunnittelija takis, valaistussuunnittelija Jake Wiltshire, kuoron valmennus Jan Schweiger. Savonlinnan oopperajuhlakuoro ja -orkesteri. Rooleissa Margareta Matišič, Marigona Qerkezi, Mika Kares, Devid Cecconi, Johan Krogius, Stanislav Šeljahhovski, Johanna Nylund, Jusniel Estrada.
Savonlinnan Oopperajuhlat odottaa Nabuccosta kestosuosikkia. Esitys harppaa komeasti odotusten yli. Babylonialaisooppera on nimittäin kreikkalaisten tekijöidensä, ohjaaja Rodula Gaitanoun ja lavastaja takisin – taiteilijanimi ja nimenomaan pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna – myötä löytänyt aivan uuden katselukulman.
Tämänkertaisessa Nabuccossa ei mennä muinaisuuteen, vaan eletään tämän päivän kriittisimmän kysymyksen, ilmastonmuutoksen ajassa. Luonto on jo tuhoutunut teknokraattien voimasta ja vastapuoli, ekosoturit, sinnittelee henkeä haukkoen myrkkykaasuissa ja viimeisiä kasveja palvoen.
Babylonian viimeisillä vihreillä puutarhanjäänteillä muistutetaan siitä ainoasta hapenantajasta, jonka varassa ihmiskunta on. Ikoniset rungot puhkeavat lehteen tai kalpenevat kuivuuteen.
Olavinlinnan Nabucco on uutta kuvastoa vilpittömästi luodessaan vaikuttava, tehokas ja suurenmoisen kaunis. Se on myös sarjakuvamainen, ilkikurinen ja ovela.

Ja musiikki, se ei petä, vaikka Giuseppe Verdin varhaisteoksessa (1842) on kuitenkin aika monta hassua yhdistelmää. On kuin säveltäjä olisi leikkinyt kaikella oppimallaan johdonmukaisuudesta piittaamatta. Nyt ei kuulla Aidan suvereenisti kehiteltyjä johtoaiheita aariakliimakseineen. Nabuccon alkusoitto on siihen nähden sekamelska: marssia, galoppia, valssia – innostus kuuluu, hiominen jääköön huomiseen.
Va pensiero -teema livahtaa sentään mukaan lupauksella ihanasta Heprealaisten orjien kuorosta. Verdi kirjoitti laulajille. Ja oi, se on hurmaavaa.
Basso Mika Kares Zaccariaana toimii rauhanvälittäjänä erilaisissa panttivankikriiseissä ja omankin nahkansa pelastaakseen. Kareksessa on kosolti tyyliä ja habitusta juuri näihin tehtäviin, sanoisinko hieman stoltenbergin tapaan. Kares on selkäranka koko tulkinnalle. Karekselle on ensi kesäksi tiedossa useampikin päärooli näihin maisemiin.
Toisen esityksen solistikaartissa itse Nabucco, Devid Cecconi ei täysin vakuuttanut. Hän on linnan vaatimuksiin nähden vaimeaääninen. Tekniikassa ei ole ongelmaa, mutta kantavuudessa sitäkin enemmän. Nabuccon persoonaanhan odottaisi iskevyyttä ja särmää, auktoriteettia.
Abigailina sopraano Marigona Qerkezi on löytö. Tarinan ristiriitaisimpana hahmona, petturina niin isänsä kuin siskonsa suhteen, mutta tapahtumien priimus motorina hän täyttää suvereenisti tehtävänsä. Qerkezillä näkyy olevan myös helmojen leveydeltä itseironiaa ja aitoa vimmaa. Hän on muuntaumiskykyinen ja nauttii selvästi pistäessään näyttelijänlahjansa peliin. Abigail kulottaa edetessään aidon valtaajan tavoin maata altaan ja muilta pois. Qerkezillä todella on kyky tehdä kaikki temput vastustajan nujertamiseksi.
Abigail, Ismail, Fenena – taas yksi kolmiodraama oopperakirjallisuuden loputtomilla Love Islandeilla. Vai olisiko tämä pikemminkin Selviytyjät?
Johan Krogiuksen Ismail syttyy Fenenaan, ja sitähän Abigail ei kestä. Margareta Matišič jää kyllä pahasti Abigailin varjoon tässä mittelössä. Hän on suloinen, mutta äänellinen näyttö jää vajaaksi. Ikuisen marttyyrin rooli taittaa väistämättä kiinnostavuutta.
Krogius on saanut viime vuosien useissa päärooleissaan hyvän lavatuntuman. Tenori on vahva fakissaan, ääni on lempeän sävykäs ja koko mies raikas ilmestys.

Esitys tulkintana, visuaalisena ja lavatapahtumien kokonaisuutena on köyhää teatteria komeimmillaan. Kierrätyspulloista tehty lavastus on saatu toimimaan häkellyttävän hyvin. takisin suunnitelmia toteuttaneet savonlinnalaiset ovat hioneet timantin linnan lavalle.
Kaksi pyramidia hallitsee näyttämöä. Nuo pyramidit on tehty muovipullomassasta lyijylasiteosten tapaan. Ja miten ne säihkyvätkään eri kulmissa ja asennoissa, valo-ja värikylvyissä! Tämä on karkkia silmille jos mikä.
Välillä pyramidit ovat kokonaan mustia, välillä niiden led-ääriviivat piirtyvät kuin teknocitynä eteen. Niistä löytyvät kaikki sateenkaaren värit ja teho. Ja kun pyramidit käännetään, löydämmekin sisäpuolelta puutarhan. Koko satujen Babylon on ilmestyksen lailla singahtanut Savoon. Vihreä viettelys, heijastuksia, usvaa ja kangastuksia.
Pyramidit ovat oma kokonaistaideteoksensa, jota katsoja seuraa herpaantumatta. Pyramidien luomaan tunnelmakuvaan tiivistyy koko oopperan sanoma. Ilman kasvillisuutta meillä ihmisillä ei ole mitään. Teknokraattien valta ja raha ovat vain helisevä vaski sen rinnalla.

Jos lavastus lumoaa, puvustus on säkkilinjaa. Harvoin näkee mitään näin leikkaamatonta ja rääsyistä vaatekaappia. Beessin sävyt ovat hyviä valoprojisointien kannalta, mutta muuten kuin kissanoksennus.
On ehkä tavoiteltu dystooppista muodottomuutta ja muodittomuutta, mutta lopputulos on plääh. Päärooleilla on sentään säihkyä ja lameen hohtoa, sarjakuvasankarien ja teknosoturien tapaan. Toteutus on sarjakuvamaisuudessaan vähän outo. Mutta sen hyväksyy, koska keinot ovat nyt niin mainot.
Esittäjät liikkuvat paljon, liikeparodiaa, kiipeilyä, yllättäviä sisääntuloja ja näkökulmien muuntelua riittää joka kohtaukseen. Tilanteet eivät kuole. Ja vaikka kyse on alkuperäistarinassa heprealaisten ja assyrialaisten, juutalaisten ja juutalaisten vihollisten välisestä sodasta, tämän päivän kauheudet Gazassa ja Israelin ikuinen sota Lähi-idässä jätetään tämän tulkinnan ulkopuolelle.
On hypätty sen konfliktin yli kohti tulevaisuutta. Nabucco-oopperan sota on jotakin vielä kauheampaa. Se on sota, joka käydään ihmiskunnan selviytymisestä. Teoksesta on tehty nyt oma konseptinsa. Ja se on taiteessa elämän merkki. Luulen että nuoret katsojat viihtyvät tässä esityksessä.
Valoilla kasvatetaan sitä musiikkidramaturgista perusjuonta, joka luo lopullisen tunnelman esitykseen. Valotyössä onnistutaan nyt erinomaisesti. Musiikin ja kuvan liitossa on magiaa. Ja kun sitä myötäilee ja vahvistaa James Sherlockin kapellimestarin käsi, elämys on tässä.
Oopperajuhlakuoro tekee parastaan. Omassa lajissaan se on maailman huippua. Va Pensiero, niin, menkää ja kuunnelkaa se koko lavan leveydeltä ja holvien syvyydeltä.
Vaikka klassisen kauniisti toteutettu Aida oli Oopperajuhlien The Opera, jota tultiin katsomaan perheittäin ja suvuittain, en ihmettelisi, vaikka tästäkin tulisi klassikko.
Verdi kestää ravistelun. Verdi teki musiikkiteatteria. Ja sitä Olavinlinnan Nabucco täysimittaisesti on. Herkkua kaikille aisteille. Pulloineen ja puineen. Ideoista tinkimättä.

Oopperajuhlat alkoi 5.7. Lohengrinin uustulkinnalla vuoden 2011 ja 2013 nähdystä toteutuksesta, sopraano Karita Mattila kruununjalokivenä. Mattilan debyytti herätti valtavasti kiinnostusta. Miten Elsankin roolin laulanut Mattila onnistuu vanhemman noidan Ortrudin roolissa? Riittääkö muuntautumiskyky, säilyykö ote?
Wagnerin joutsenrunoelmassa ensimmäinen tunti uhitellaan orkesterin vuossa, joka virtaa Brabantin mailla muinaisessa Alankomaassa aina ja vain. Wagner ei tunnetusti tunne armoa ja odottaa saa ennenkuin safiirisen soinnikas suomalainen suomuurain soi.
Kahdessatoista vuodessa kömpelöksi muuttunut lavastus elävine projisointeineen, joissa Lohengrin puuhaa ties mitä innokkaan sisustajan ja sunnuntaisutijan tapaan, unohtuu. Laulaja piirtyy esiin, laulu on tärkeintä.
Mattila todella yllättää. Hänen äänensä on yhtä terästä ja hunajaa, ote ei herpaannu, lavakarisma pitää. Ei hänen ole ole syytä jättäytyä tällä kunnolla minkäänlaisille oloneuvoksen päiville.
Antakaa meille Karitaa myös tulevina kesinä Olavin holveihin! Juhlat tarvitsevat sisäänheittäjänsä – ja senhän taiteellinen johtaja Ville Matvejeff hyvin tietää. Siksi ja miksi ei, olkoon hän The Karita.
Karita-annos onkin luvassa 31.7. Vuolaan äänen oman konsertin myötä.