
Arvio: Musica nova Helsinki, Kamariorkesteri Avanti!, Temppeliaukion kirkko 12.3.2023. Michael Wendeberg, kapellimestari, Juliet Fraser, sopraano. Iannotta, Schubert, Saunders, Lintinen.
Musica novan päätöskonsertti lankesi tänä vuonna 40-vuotisjuhliaan viettävälle Avantille, joka on tehnyt perustamisestaan lähtien ansiokasta työtä nykymusiikin parissa. Konsertin ohjelma punoi yhteen erinäisiä festivaalilla toistuneita asioita: kehollisuuden, laulumusiikin, tyylillisen hajonnan, residenssisäveltäjä Clara Iannottan sekä toisen festivaalivieraan Alexander Schubertin, joiden molempien teoksissa oli elektroniikalla tärkeä osuus.
Iannottan We left her in a sack for fairies to reclaim. perustui Dorothy Molloyn runoon, jossa perheen koiran epäillään kuolleen myrkytykseen ja haltioita pyydetään tuomaan lemmikki takaisin elävien kirjoihin. Pitkälti samat elementit toistuivat kuin festivaalilla jo soineissa Iannottan teoksissa where the dark earth bends ja dead wasps in the jam-jar: tarkkaan tutkittuja sointivärien summia, hälyääniä ja erilaisten vaihtoesineiden soittamista sekä yhtäkkiseltä tuntunut lopetus. Lopputulos muistutti eräänlaista dark ambientia – ruostuneiden metallien kiikkumista, tuulen tuomia resonansseja, odottamatonta särinää – kuin jonkin maagisen realismin filmatisoinnin kunnianhimoinen ääniraita.
Muun muassa Musiikin ajassa aiemmin vierailleen Alexander Schubertin teoksille tyypillistä multimediallisuutta ei Point Onesissa ollut, mutta niin hardcore-punkin, free jazzin kuin teknon parissa puuhailleen säveltäjän tyylilaajuus, äkkivaihtelut ja huumori olivat kaikki virkistävästi läsnä. Michael Wendebergin käsiin oli kiinnitetty liikesensoreita, jotka ohjasivat elektronisia elementtejä, ja teos leikki muutenkin kapellimestarin roolilla, pääosin hyläten perinteiset johtamiseleet ja sisällyttäen joukkoon aivan uusia. Osa reagoinneista muuttui sattumanvaraisiksi, ja välillä teos irrotti toisistaan kokonaan visuaaliset liikkeet ja soivan musiikin. Yhdistettynä nopealiikkeiseen päälle/pois-tunnelmaan ja elektronisten osuuksien vanhojen videopelien kaltaisiin ääniin muistutti teos myös verbien ”soittaa”, ”pelata” ja ”leikkiä” yhtäläisyydestä monissa kielissä. Monellakin tavalla mieleen tuli John Zornin 1980-luvun musiikki, etenkin hänen improvisatorinen ”musiikkipelinsä” Cobra.
Konsertin päänumerona voidaan pitää Rebecca Saundersin Skiniä sopraanolle ja kamariorkesterille. Avantin solistiksi saapui teoksen kantaesittänyt Juliet Fraser, jonka ääntä, taitoa ja tulkintaa oli ilo kuunnella. Skin pilkkoi Saundersin tekstin vain paikoin ymmärrettäviksi osuuksiksi. Fraser toisteli ja jumittui yksittäisiin äänteisiin ja tavuihin, kuiski, mumisi ja kiljui – sekä leijui eteerisen upeilla korkeilla äänillä. Orkesterin rooli vaihteli: aluksi se lähinnä vastaili perkussiivisilla, efektinomaisilla eleillä, mutta myöhemmin myös aaltoili alun motiiveja muunnellen ja hajosi hoketuksenomaiseen kaaokseen. Päävoimana oli hiljaisen ja intiimin vuorovaikutus aggressiivisen ja odottamattoman kanssa.
Kirmo Lintisen Ballata concertante oli yllättävä valinta konsertin päätosnumeroksi. Se tietyllä tavalla noudatti 1900-luvun sotienvälisen uusklassismin musiikkifilosofisia ajatuksia, mutta kurotti sekä kauemmas taaksepäin aina 1300-luvun myöhäiskeskiajan Italiaan saakka että hieman myös meidän aikaamme kohti. Jousikvintetosta ja puhallintriosta koostunut oktetto mahdollisti vanhalle musiikille tyypillisen kahden ryhmän vuoropuhelun, jossa odottamattomat mutta tyylikkäät harmoniset tehot elivät sulassa sovussa 1300-luvun trooppien kanssa. Tiettyä hengenheimolaisuutta oli yhdistelyssä kuultavissa myös niin Hindemithiin kuin Šostakovitšiin. Musica nova vaikuttaa pyrkineen välttämään keskittymistä pelkkään ”hc-nykkäriin”, mutta sinänsä näppärä Ballata concertante tuntui kuitenkin aika eripariselta illan muun ohjelman seassa.
Santeri Kaipiainen