Arvio: Gunnar Idenstam, Musiikkitalon urut, 1.1.
Moni huippu-urkuri on soittanut vuoden aikana Musiikkitalon urkuja ja saanut niistä esiin erilaisia asioita – vähän riippuen siitäkin, kuinka kauan aikaa on ollut tutustua suureen koneistoon, joka yhdistää pitkää urkurakentamisen perinnettä ja modernia teknologiaa.
On kuitenkin vain yksi Gunnar Idenstam. Ruotsalainen virtuoosi ja velho, jolla ei ole mitään rajoja niin teknisesti kuin tyylillisestikään. Hän on Suomen eri urkujen parissa jo tuttu hahmo, mutta aina hän pääsee yllättämään.
Idenstam on tullut tunnetuksi tavastaan yhdistää klassiseen urkumusiikkiin sinfonista rockia ja ruotsalaista kansanmusiikkia. Improvisointi ja omien sovitusten teko ovat erottamaton osa hänen taiteilijuuttaan. Teki hän mitä teki, lopputulos on aina hänen näköisensä.
Kutkutti jo etukäteen kuulla hänen ensi kohtaamistaan Musiikkitalon urkujen kanssa, ja se toteutuikin sopivasti uudenvuodenpäivänä soittimen 1-vuotiskonsertissa. Kuten kuvitella saattoi, Idenstam otti soittimen moninaisista mahdollisuuksista ja rekisterivalikoimasta kaiken mahdollisen irti.
Harva muu on löytänyt Rieger-uruista näin laajaa sointipalettia, joka ulottui miltei pelottavasta hurjuudesta syvälliseen mystiikkaan ja vauhdikkaaseen ilotulitukseen. Ohjelmansa alkuosan Idenstam oli sommitellut sodan ja tuhon tematiikan varaan. Häntä kiinnosti elokuvamusiikin ja tietokonepelien musiikin sovituksissaan se, miten romantisoitu kuva sodasta näissä numeroissa vallitsee. Miksi sota kiehtoo?
Jo alkunumero, tietokonepeli Batterfield 1942:n teema soi mekanistista sankaruutta, jossa oli myös ironinen sävy. Laulu Gortoz a Ran soi elokuvan Black Down traagisen lopun jälkeen, ja Idenstamin mielikuvituksekkaissa rekisteröinneissä sen aavemaisuus korostui. Hogwortin hymniin elokuvasta Harry Potter ja liekehtivä pikari urkuri loi uusia kerroksia melodian ympärille, ja Anthem elokuvasta Top Gun sai pauhussa kriittisiä piilomerkityksiä.
Idenstamin oma teos Pictures of the Future sai konsertissa kantaesityksensä, ja se oli yksi Kaija Saariaho -urkusävellyskilpailun palkituista. Hän luo siinä pelottavan kuvan ydinsodan jälkeisestä maailmasta. Osien nimet Tuomiomyrsky, Pimeyden paratiisi, Kuoleman tuulet ja Taivaan moukarit puhuvat puolestaan. Raju rytmiikka ja riitasointiset harmoniat vallitsevat, mutta autioituneen maan aavemaisissa soinneissa on myös omaa magiaansa.
Rauha saavutettiin konsertin jälkipuoliskolla Brucknerin kahdeksannen sinfonian jumalaisessa, lähes puolen tunnin mittaan venyvässä Adagiossa. Siinä Idenstam punoi taitavasti orkestraalisia tekstuureja ja katedraalimaisia sointeja. Alkupuoliskolla tuli mieleen, olisiko hän voinut rakentaa kaarta vielä pitkäjänteisemmin sen sijaan että avaa kaikki luukut jo liian aikaisin.
Ravelin Boleron sovitus on ollut Idenstamin monen konsertin huipentuma. Itse kuulin sen muutama vuosi sitten Lapualla, jonka urut olivat silloin Suomen suurimmat. Nyt Musiikkitalon soitin on mennyt edelle, ja sen tarkka atakki, rekisterien karakteristiikka ja konserttisalin akustinen selkeys palvelivat teosta paremmin.
Bolero on sikäli sopiva teos uruille, että sen perusideana on kuljettaa samaa yksinkertaista teemaa eri orkesteriryhmissä, mutta mitä tehdä pikkurummun koko ajan samana toistuvalle rytmille? Idenstam ei sovituksessaan päästä itseään helpolla, sillä toisen käden on jatkuvasti hoideltava rytmikoneen tehtävää toisen soittaessa melodiaa tiuhasti vaihtuvissa rekistereissä. Tapa, jolla hän kasvatti voimaa koko teoksen kaarella, oli huikea. Lopussa äänivyöry sai joskus steriilinä tunnetun salin suorastaan tutisemaan.
Encorena hän soitti vielä pelkällä jalkiolla Paganinin 24. viulurapsodian variaatioita – aikamoinen taikatemppu sinänsä – ja laulatti yleisöä Leonard Cohenin Hallelujassa. Yleisö oli myyty ja ponkaisi yhdessä tuumin pystyyn osoittamaan suosiotaan.
Harri Kuusisaari
