Tommi Kinnunen on useissa romaaneissaan tutkinut naisten kokemuksia sodan olosuhteissa. Näin tapahtuu myös Kaarna-romaanissa, joka on nyt saanut näyttämötoteutuksensa Rauman teatterissa.
Kaarna on kaunokirjallisessa teoksessa hätkähdyttävä metafora tai symboli. Se viittaa vanhojen mäntyjen runkoonsa kasvattamaan kerrokseen, jota kutsutaan kilpikaarnaksi ja jonka tehtävänä on suojata puun jälsikerrosta metsäpaloilta. Kilpikaarnassa voi näkyä menneiden kulojen aiheuttamia haavaumia. Ne kertovat puun selvinneen tulesta, joka helposti polttaa nuoret ja ohutkaarnaiset puut.
Yhtä hätkähdyttävä on se asia, johon kuusamolais-turkulainen Kinnunen viittaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen kuudennen romaaninsa Kaarnan nimessä. Romaani on tiivistä ja jännitteistä työtä kahdella tavalla: sekä kertomansa tarinan asiasisällön että niiden rakenteellisten ratkaisujen osalta, joita Kinnunen kerrontansa kokonaisuuteen taitavasti punoo. Aikatasot ulottuvat 1940-luvulta 2000-luvun alkuvuosiin.
Historiankirjat kertovat, että neuvostopartisaanit tekivät jatkosodan aikana kymmeniä hyökkäyksiä pohjois- ja koillissuomalaisiin kyliin sekä lukuisia iskuja siviilejä vastaan teillä, metsissä ja niityillä. Neuvostoliitto ei kuitenkaan sodan jälkeen myöntänyt tehneensä partisaani-iskuja, vaan väitti toiminnan kohdistuneen pelkästään sotilaskohteisiin.
Rauman teatterin tuore kantaesitys on yhtä vakuuttava kuin Kinnusen alkuperäinen romaanikin. Iira Halttusen dramatisointi ja Otto Kanervan ohjaus lähestyvät ankaraa historiallista todellisuutta yhden perheen kokemuksiin tiivistyvän kokemusmaailman kautta. Esitys tihentää näkökulman ennen kaikkea selviytymisen mahdollisuuksiin ja siihen tapaan, jolla keskenään erilaiset yksilöt lähestyvät muistojaan – tai eivät pääse niistä irti.
Näyttelijöiden seitsikko reagoi sodan varjoihin ja menneisyyden salaisuuksiin kukin omien, vaihtelevien painotustensa mukaan. Keskushenkilöksi kohoaa Inka Reyesin terävästi ja monipuolisesti tulkitsema Laina, jonka kokemukset ylittävät psyykkisen kestokyvyn rajat. Toisenlainen persoonallisuus on Timo Julkusen Martti, jonka luontevuus näyttäytyy mestarillisena. Kun Reyes räjähtelee, Julkunen säilyttää oivallisesti sävyisyytensä tavalla, joka tuntuu tulevan kuin toiselta planeetalta.
Heidi Ajanto tulkitsee Vilmaa tavalla, joka tuo katsojan mieleen peilin. Reyes ja Ajanto ovat näyttelijöinä ikätovereita. Lainan ja Vilman roolihahmoissa toteutuu peilimäisyys siinä, että Vilman piirteissä hahmottuu paljon Lainan menetyksistä. Lainan ja Vilman eräissä yhteisissä kohtauksissa on raisua leikkisyyttä tavalla, joka tuo esityksen kokonaisuuteen aivan oman kerroksensa.
Yhteisön kokonaisuus hahmottuu myös Raisa Sorrin (Eeva), Mona Lehtolan (Marja) ja Juha Kulmalan (Antti) hallituissa roolitöissä. Jenni Helenius tekee peräti kolme selkeää roolia.
Kinnunen viittaa myös esikoisromaaninsa nimeen Kaarnan sivuilla mainitessaan neljäntienristeyksen. Selvää onkin, että kuvatut tapahtumat tunnetaan parhaiten Pohjois-Suomessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaarna toimisi yhtä lailla länsirannikolla. Raumalaisesitys on toteutettu niin intensiivisesti ja puhuttelevasti, että kokonaisuus toimii täysipainoisesti myös kaukana alkuperäisiltä tapahtumapaikoiltaan.
Kaarnan rakenne johdattelee nykyhetkestä menneisyyteen. Kinnunen on myös aiemmissa romaaneissaan käsitellyt vaikuttavasti sota-aikaa paneutumalla erityisesti naisten psykologiseen kuvaukseen alituisessa jännityksessä ja pelossa. Murtumat ovat syvällä mielessä, ja koko elämä näyttäytyy alituisena taisteluna. Lainan kokemat järkytykset partisaanien käsissä heijastuvat myös lapsiin äidin käyttäytymisessä arjen keskellä.
Särkyneiksi Kinnunen luonnehtii monia henkilöhahmojaan – aivan oikeutetusti.
Kaarna sai pontimensa siitä, että muuan Pimeiden kuiden eli Kinnusen viidennen romaanin lukija lähetti Kinnuselle viestin, jossa hän kertoi, miten sodan runtelemien vanhempien hermot eivät kestä. Julmissa ja brutaaleissa partisaani-iskuissa katosi myös lapsia ja naisia. Heistä Kaarna kertoo poikkeuksellisen pysäyttävästi.
Kaarna. Teksti Tommi Kinnunen, dramatisointi Iira Halttunen, ohjaus Otto Kanerva, lavastus Oskari Löytönen, puvustus Elina Vättö, kampaukset, peruukit ja naamiointi Tuula Kupiainen-Koivisto, äänet Pyry Kanerva ja Perttu Suominen, valot Hannu Naamanka. Kantaesitys Rauman teatterissa 31.1.
