Hella Wuolijoki: Niskavuoren nuori emäntä Tampereen Teatterissa. Ohjaus: Antti Mikkola, lavastus: Teppo Järvinen, puvut: Jaana Aro, valot: Tiiti Hynninen, äänet: Janne Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, Niina Alitalo, musiikki: Niina Alitalo, Kaija Saariaho, kansamusiikkia. Rooleissa: Annuska Hannula, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Pia Piltz, Jussi-Pekka Parviainen, Mari Turunen, Tuija Vuolle, Toni Harjajärvi, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Jukka Leisti.
Niskavuoret. Ne ovat yhtenä suurena järkäleenä mielessä. Heti kun kuulee sen sanan, viljavat vainiot alkavat siintää silmissä, aurinko paistaa maalaistalon suureen saliin ja ison suvun ylpeys saavutuksiensa äärellä kaikua korvissa.
Niskavuoret ovat hämäläisten vauraitten talonpoikien kuva. Ja niiden sankarit, Hetat ja Loviisat, Aarnet ja Juhanit sekoittuvat yhdeksi sukupolveksi, ja aina pitää tarkistaa, että kukas se heilastelikaan kylän opettajatarta, kuka meijerskaa.
Niskavuoret ovat naisten voimannäyttöjä. Naiset seisovat näissä tarinoissa jykevinä kuin Seitsemän veljeksen tammen kaltainen Tuomas; taipumattomina ja juurevina, pitämässä taloa pystyssä sillä aikaa, kun miehet juoksevat maailmalla helmojen tai tärkeiden afääriensä perässä. Kovia olivat Niskavuoren naiset mutta niin olivat ajatkin; Suomen kasvu kansakunnaksi, sodat ja oman maan omavaraisuuden varjelu.
Niskavuoren nuori emäntä on Hella Wuolijoen näytelmä vuodelta 1940, ja se kertoo vanhaemäntä Loviisan nuoruudesta. Siitä, miten ujosta nuorikosta tuli vahva ja viisaasti talonsa varantoa varjeleva emäntä. Tarinan keskiössä ovat Loviisan rinnalla hänen miehensä Juhanin sisaret, töykeä Heta ja lapsekas Kustaava sekä meijerska Malviina, näytelmän alkaessa jo Juhanin pojan äiti. Draama syntyy siitä, kun Loviisa saa tietää, että juuri Juhani on pojan isä ja hänen kuvitelmansa vakaasta elämästä Juhanin rinnalla karisevat.
Tarina on tuttu Valentin Vaalan elokuvasta Loviisa (1946), pääosissa unohtumattomat Emma Väänänen ja Tauno Palo. Kohtalokas meijerska, Malviina, oli Kirsti Hurme, ja se kaikkein ikonisin kuva elokuvasta on se, kun Juhani ja Malviina istuvat vierekkäin heinäkuorman päällä, ja Juhani on ottanut kiinni Malviinan paljaasta polvesta. Kuva on suomalaisittain pyörryttävän sensuelli.
Niskavuoren nuori emäntä on kertomus kasvusta vastuuseen ja perheen talouden johtamiseen. Siinä henkilökohtaiset tunteet ja intohimot saavat väistyä järjen ja Niskavuoren tilan edun tieltä. Se on tarina nimenomaan naisen päättäväisyydestä ja naisten välisestä asioiden hoidosta siinä missä Wuolijoen Niskavuoren Heta on kertomus myös miehen päättäväisyydestä.
Molemmissa suvun ulkopuoliset, Loviisa ja Akusti, ovatkin juuri ne, jotka osaavat toimia muuttuvassa maailmassa omaisuutensa kannalta viisaimmin. Niskavuorelaiset ovat tähän joko vanhanaikaisia kuten Heta tai liikaa tunteittensa vietävissä kuten Juhani ja poikansa Aarne.
Tampereen Teatteri on hyvä koti hämäläisen mahtisuvun tarinoille. Taitava näyttelijäkunta taipuu tällaisiin klassikoihin komeasti. Niinpä täällä on nähty vajaat kolmekymmentä vuotta sitten Jotaarkka Pennasen vahva Niskavuoren naiset sekä viisi vuotta sitten Liisa Mustosen ilmavan kaunis, tanssillisen moderni ja silti voimakas Heta. Ja nyt Antti Mikkolan Loviisan tarina.
Se on ohjauksena pohjimmiltaan perinteinen. Mikkola ei ole lähtenyt kikkailemaan sen enempää tapahtumien kerronnalla kuin henkilökuvillakaan, mistä kiitos. Wuolijoen tarina ei kaipaa versiointia, se on todellinen yhtä lailla nyt kuin silloin ja taitavasti kerrottu.
Mikkolan omaa tulkintaa on äänimaailman kuiskutuksissa ja kilinöissä ja paikkakunnan väen alinomaisessa, uteliaassa läsnäolossa Niskavuoren seinien ja ikkunoiden takana. Omia ovat myös äkilliset ja ainakin etukatsomosta käsin hieman kryptisiksi jäävät nopeat, unenomaiset kuvat henkilöiden tuntemuksista. Mikkola on halunnut tuoda Wuolijoen jyhkeän tarinan realistiseen dialogiin mukaan alitajunnan tason, jota myös hieman päällekäyvä, toistuva naisäänen laulu korostaa.
Näyttämökuva koostuu läpinäkyvistä elementeistä rakentuvista huonetiloista ja puuta muistuttavista seinämistä. Huonekaluja on mahdutettu kuvaamaan milloin keittiötä, milloin salia ja Malviinan huonetta, saunan taustaa; kruunut ja salin hienommat huonekalut roikkuvat lopun juhlakohtauksessa katosta.
Kaikessa korostuu teatterin päänäyttämön valitettavan pieni koko tällaiselle lavastukselle. Läpinäkyvyydestä huolimatta ahdasta on ja näyttelijät saavat taiteilla toisiaan väistellen. Vähemmälläkin olisi tultu toimeen. Roolisuoritukset ovat kauttaaltaan niin paneutuneita, täynnä tulta ja tulikiveä, intohimoa ja nyanssien tajua, että tätä esitystä olisi katsonut vaikka tyhjältä näyttämöltä. Viiden vuoden takaisessa Hetassa tilanahtaus olikin ratkaistu juuri rekvisiitan vähäisyydellä ja lavastuksen viitteellisyydellä.
Kaupungin toisella päänäyttämöllä, TTT:ssä, onkin sitten päinvastainen ongelma. Se tuottaa Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön ohella ohjaajille vaivaa, kun se on liiankin tilava.
Niin, ne nuoren emännän roolisuoritukset. Mikkola on saanut näyttelijänsä aika lailla liekkeihin. Annuska Hannula loistaa kirkkaana ja voimakkaana Loviisana ja häntä komppaavat hyvin sävykkäästi Eeva Hakulinen (Heta), Katriina Lilienkampf (Kustaava), Pia Piltz (Malviina) ja Mari Turunen (Iita ja vallesmanska). Tuija Vuolle on itseoikeutettu vanhaemäntä ja Jussi-Pekka Parviainen hyvä Juhani, vaikka ei hän ihan Tauno Palon veroista Niskavuoren isäntää saakaan aikaiseksi. No, kukapa saisikaan. Kun muukin näyttelijäjoukko on pystypäisesti hienon klassikon takana, elämys Niskavuoren nuoren emännän katsomossa on taattu.
Klassikko voidaan esittää klassisesti ja tuoda juuri siten esiin sen ajattomuus. Näin tapahtuu nyt Tampereen teatterissa.
