Requiem ei toki ole ”Verdin paras ooppera”, kuten joskus sananparsi on kulkenut, mutta se antaa hyvät edellytykset laajentaa hengellinen sisältö ritualistiseksi näyttämödraamaksi. Teos oli jo säveltäjän mielessä muuta kuin perinteinen katolinen sielunmessu. Sen tapa käsitellä hätää ja toivoa on niin yleisinhimillinen, että se toimii ilman kirkollista kontekstia.
Saksalaisen koreografin Christian Spuckin balettiversio Messa di Requiemista sai ensi-iltansa Zürichin oopperassa 2016 ja on sen jälkeen rantautunut myös Berliiniin ja Amsterdamiin. Helsinki oli tuotannon neljäs etappi, ja se täyttää upeasti paikkansa Kansallisoopperan ja -baletin kauden suurimpana satsauksena ja taiteellisena kohokohtana.
Teoksen voima on siinä kokonaisvaltaisuudessa, jolla Spuck yhdistää baletin, ison kuoron ja neljä solistia. Kukaan ei alista toistaan, vaan kaikki hengittävät samaa kokonaistaideteosta. Laulusolisteja ja kuorolaisia ei ole laitettu varsinaisesti tanssimaan, mutta he ottavat osaa liikkeeseen niin, että syntyy yhteisiä eleitä, reaktioita, tunteita ja mustanpuhuvia näyttämöllisiä massoja.
Spuck ei kerro tarinaa eikä kuvita messutekstiä vaan operoi abstraktion keinoin – kuitenkin niin, että liike ja näyttämöllinen preesens ovat täynnä pakahduttavaa tunnetta. On selvästikin tapahtunut jotain järkyttävää, jota ihmiset purkavat hämmentyneinä, armoa anellen ja uskoa toisiinsa valaen. Joukko on täynnä kollektiivista surua ja tragediaa, mutta solistien osuuksissa tuntuu myös yksinäisyys kuoleman äärellä.
Koreografisessa mielessä Spuckin Requiem ei tarjoa mitään mullistavaa. Nähdään pääosin kaunista ja taidokkaasti virtaavaa neoklassista tanssia runsaine paritansseineen, venytettyine käsivarsineen, nostoineen ja kellumisineen. Joskus olisin kaivannut näiltä duoilta motivoidumpaa ilmaisua, sillä pelkkänä abstraktiona ne eivät paljon kerro.
Suuri ilon aihe teoksessa on koreografian musikaalisuus. Tanssi ja muu näyttämötoiminta on rytmitetty tarkasti partituurin ehdoilla: musiikin hiljaisissa kohtauksissa myös tanssi vaikenee, kukaan ei puhu toisensa päälle. Solistikvartetilla on useimmiten selkeät parinsa soolotanssijoina, mutta heidän suhteensa jäi auki. Tunnetta ei laiteta tunteen päälle.
Oma lukunsa ovat isot joukkokohtaukset. Ihmismassat heristävät nyrkkiä tai heittävät kiviä vihan päivän (Dies irae) painajaismaisissa näyissä, ja joskus ne rynnivät paniikissa kohti seinää ja kasautuvat röykkiöksi. Joukkojen organisoijana Spuck on niin taitava, että jokaisen kuorolaisenkin oli ilmeisen luontevaa syöksyä mukaan. Näissä kohtauksissa voi aistia Sasha Waltzin vaikutusta, samoin kuin tanssijarivistöjen upeissa aalto- ja käärmeliikkeissä.
Kun miestanssijat kannattelevat naista ilmassa, siitä tulee assosiaatioita niin uhritematiikkaan kuin hautajaissaattueeseen. Rajuimman fyysisen ilmaisun kärsimys saa Dies Iraen kohdissa, joissa puolialaston mies kieriskelee maassa tuhkan hiutaleita ruumiissaan. Koskettavaa hellyyttä taas on Agnus Deissa, kun kaksi tanssijaparia myötäilee hitaasti sopraanon ja mezzosopraanon duettoa.
Verdi ei tehnyt Requiemistaan kärsimyksen kautta voittoon -tarinaa, vaan sopraanosolistin vapautuksen anelu viimeisessä osassa Libera me jää vastausta vaille. Myöskään Spuck ei suo lopussa mitään pelastusnäkyä, vaan lavasteseinämä yksinkertaisesti laskee alas.
Solistikvartetti otti roolinsa yksilöllisten tunteiden ilmaisijana, vaikka he eivät assosioituneetkaan oopperallisiksi roolihenkilöiksi. Laulajien ja tanssijoiden välillä ei ollut sellaista alter ego -asetelmaa kuin millä Tero Saarinen hahmotti suhteen vuonna 2017 samalle lavalle tekemässään Kullervossa. Elementtien sulautuvuudessaan se muistuttaa Spuckin Requiemia.
Näkemässäni esityksessä solistit olivat nuorehkoja, lyyrisiä ääniä, joilta ei aivan löytynyt teoksen vaatimaa kohtalokkuutta. He silti muodostivat tasapainoisen kvartetin ja pysyivät sisällön kuosissa ilman oopperamaista paisuttelua. Sopraano Silja Aallon puhdas, kirkas ja linjakas laulu toi valonsäteitä pimeyteen. Muina solisteina olivat Maiju Vaahtoluoto, Matti Turunen ja Luis Gomes.
Hannu Lintu oli oikea kapellimestari saamaan esiin Requiemin ääripäät, hiljaisuuden ja dramaattiset tehot. Tässä esityksessä päästiin oleellisen äärelle eikä kaunisteltu. Lintu piti suuren joukon hyvin kasassa ja antoi musiikin hengittää. Kansallisoopperan kuoroa oli vahvistettu Helsingin filharmonisella kuorolla, ja tuloksena oli iskevää ja antaumuksellista laulua, soinnin hienosäädön jäädessä vähemmälle.
Harri Kuusisaari
