Harva orkesterivieras on soinut Musiikkitalossa niin lämpimästi kuin Helsingin juhlaviikoilla esiintynyt Tšekin filharmonikot. Etenkin omimmassa ohjelmistossaan eli Dvořákin ja Smetanan teoksissa tšekkimuusikoiden musisointi tuntuu kumpuavan kuin jostain luonnon ytimestä ja kollektiivisesta tunteesta, jota ei voi sanoin määritellä. Se vain on luontevaa kuin hengittäminen.
Siinä on sitä samaa autenttisuuden tunnetta, joka saa Wienin filharmonikkojen Strauss-valssit keinahtelemaan aidolla tavalla – tai jota voi kuulla Dresdenin Staatskapellen Straussissa ja La Scalan orkesterin taidossa laulaa italialaisten oopperoiden mukana.
Tšekin filharmonikkojen ylikapellimestari Semjon Bytškov selitti orkesterinsa voimakasta identiteettiä kesäkuun Rondon haastattelussa muusikoiden homogeenisella kansallisella taustalla. Vaikka kaikki tšekit eivät tietenkään ole samanlaisia, heillä on yhteisestä kielestä, kulttuurista ja koulutuksesta kumpuava perusta, joka tuo tietyn tavan ajatella musiikkia.
Bytškov vertasi musiikkia äidinkieleen, sen murteisiin ja painotuksiin. Ja kun mukaan tulevat vielä institutionaalinen taso ja musiikin merkitys maan kansallisessa heräämisessä, ei ihme, että kyseinen ohjelmisto on iskostunut syvälle tajuntaan. Vertaus Suomeen ja Sibeliukseen on ihan validi.
Dvořákin seitsemäs sinfonia oli orkesterin ensimmäisen konsertin päänumero. Sitä säveltäessään Dvořák pyrki tietoisesti irti siitä, että häntä pidettäisiin vain eksoottisen kansallisromantikkona. Sen juuret ovat Böömissä, mutta esikuvana kuuluu Brahms, jonka kolmannen sinfonian Dvořák oli juuri kuullut. Sinfonioissa on paikoin yhteistä melankoliaa ja tummasävyistä, tiivistä ja orgaanisesti kehittyvää ajattelua.
Silti Dvořákia ei voi laittaa Brahms-muottiin, ja tämän eron Tšekin filharmonikot ja Bytškov tekivät selväksi. Soinnissa ja fraseerauksessa oli luonnonläheistä, kuulasta ilmettä, joka on erilaista kuin keskieurooppalainen myöhäisromanttinen paahde. Se ei silti tarkoita pelkkää auvoisuutta. Vaikka avausosan synkopoivissa rytmeissä ja scherzon tanssissa on kansanmusiikin etäisiä kaikuja, niiden levottomuus on jännitteisempää.
Finaalin matka varjoista valoon, d-mollista D-duuriin, muistuttaa Beethovenia, mutta se ei ole vastaava riemuvoitto kuin tämän viidennessä tai yhdeksännessä sinfoniassa. Bytškov loistavine muusikkoineen piti tämän sinfonisen kaaren koko ajan intensiivisenä. Jokainen melodia kosketti, ja harmoniat löysivät omintakeisen ilmeensä.
Konsertti alkoi Šostakovitšin viulukonsertolla, jonka solistina oli Janine Jansenin sairastuttua japanilais-kanadalainen Karen Gomyo. Hän lähestyi konserttoa enemmän puhtaana musiikkina kuin traagisia sivumerkityksiä tarjoavana teoksena. Soiton kurinalaisuus, eleganssi ja sielukkuus toimivat sellaisenaan, sillä konserton ensimmäinen ja etenkin hidas osa ovat pitkälti nokturnaalista musiikkia, jossa viulu punoo pitkää, hiljaisin nyanssein kimmeltävää linjaa. Tästä sopi nauttia täysillä Gomyon tulkinnassa.
Toisaalta teokseen kuuluu myös synkkää särmää – ajoittuuhan sen sävellystyö aikaan, jolloin säveltäjä alkoi tuntea Stalinin ”formalistijahdin” nahoissaan. Säveltäjä piti teoksen pitkälti piilossa laatikossaan, ja kantaesitys kuultiin vasta vuonna 1955 Stalinin kuoleman jälkeen, jolloin solistina loisti säveltäjän läheinen ystävä David Oistrah.
Tämä synkempi ja irvokkaampi puoli teoksesta jäi nyt syrjään, ehkä vielä enemmän Bytškovin vähän hampaattoman otteen kuin viulusolistin vuoksi.
Samaa ongelmaa oli toisessa konsertissa, Ravelin pianokonsertossa G-duuri. Siinä jazz- ja bluessävyt, svengaavat melodiat ja kellomainen mekaanisuus kohtaavat impressionistisen sointinautiskelun, mutta aistillinen ja energinen puoli jäi orkesterin soitossa aika vähälle.
Mutta ei hätää, sillä solistina oli nuorten pianistien suurimpiin tähtiin kuuluva Yunchan Lim. Hänen soittonsa oli niin sähköistävää, että orkesteri jäi taustalle, kuin etäiseksi ihailijaksi – ja sellainen se on hieman myös säveltäjän kynästä.
Ynchan Limillä on ainutlaatuinen taito saada virtuoosisinkin tekstuuri soimaan eriytyneenä virikimppuna. Jokainen juoksutus ja rytmikuvio sinkoili irtonaisena, ja energia oli käsinkosketeltava. Hidas osa taas toi mieleen Mozartin, ja Lim vaihtoi perspektiiviä melankoliseen ja syvälliseen suuntaan. Dialogit puhaltajien kanssa koskettivat.
Yunchan Lim täytyy saada pian Helsinkiin uudelleen, laajamittaisemman konserton tai mieluummin kokonaisen sooloillan merkeissä.
Tšekin filharmonikkojen vierailu päättyi mihinkäs muuhun kuin Smetanan Isänmaani-sarjaan, Má Vlastiin, jota pidetään tšekkiläisen musiikin raamattuna. Maan historiaa, legendoja, luontoa ja kansanperinnettä kuvaavat sinfoniset runot ovat tietenkin patrioottista musiikkia, mutta pelkästään se ei olisi kiinnostavaa. Smetana kuitenkin luo Lisztin sinfonisen runon idean mukaisesti musiikillisesti kompaktin kokonaisuuden, joka perustuu osien välisiin temaattisiin suhteisiin.
Oli ilo kuulla kerrankin koko sarja, sillä laajemmin siitä tunnetaan vain toinen osa, Moldau. Nyt tämänkin joen kasvutarina pienistä puhallinkuvioista väkeväksi virraksi asettui yhteyteensä. Jylhät kuvat sekä herooiset ja dramaattiset tarinat vaihtelivat lyyrisen luonnonläheisyyden kanssa, ja ainakin minuun jälkimmäiset vetosivat paljon enemmän.
Smetanan sarjassa Semjon Bytškov ei tuputtanut esiin omaa näkemystään vaan luotti muusikoiden vaistoon. Se oli oikea ratkaisu. Näin syntyi musiikin flow, jossa ei ollut mitään pakotettua – ja johon hänen pyöreä, kalligrafisesti kaunis lyöntitekniikkansakin sopi.
Vaikka orkesteri onkin soittanut Má Vlastia tuhannet kerrat, mitään rutiinin makua ei esityksessä ollut. Tapa, jolla Smetana punoo motiiviverkostoaan, ei ole yksinkertainen, mutta muusikot saivat kaikkeen välittömän musikanttisuuden tuntua – tinkimättä yhtään merkitysten syvällisyydestä.
Tšekin filharmonikot, joht. Semjon Bytškov Musiikkitalossa 27 ja 28.8. Solisteina Karen Gomyo, viulu, ja Yunchan Lim, piano. Helsingin juhlaviikot.
