Iida Turpeisen mukaansatempaavasti luonnontieteen historiaa ja biofiktiota yhdistelevä Elolliset-romaani (S&S, 2023) on päässyt dramatisoituna teatteriversiona Helsingin Kaupunginteatteriin. Esitys puristaa romaanin ydinmehun tyylikkääksi ja ravistelevaksi shotiksi. Maku ja vaikutus on sama kuin kirjan, mutta esitys antaa lukijan yksityiselle kokemukselle yhteisen areenan.
Elolliset on epäröimättä tämän vuosikymmenen merkittävimpiä kotimaisia romaaneja sekä aiheensa kuumottavuuden että menestyksensä puolesta. Se piirtää oudon hellästi ja samalla murskaavasti kuvan Homo sapiensin suhteesta muihin elollisiin. Kirja voitti muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja sen oikeudet on myyty 29 kielialueelle.
Teoksen ajallinen kaari virittyy 1700-luvulta 2000-luvulle hämmästyttävällä selkeydellä, vaikka matka käy Moskovasta Siperiaan ja Alaskaan sekä lopulta Helsinkiin samalla, kun seuraamme useiden luonnontieteilijöiden ja harrastajien työtä.
Luonnontutkija Georg Wilhelm Steller matkustaa 1740–1741 Koillisväylää kartoittaneen venäläisen retkikunnan mukana Pohjoisella Jäämerellä, Siperian rannikolla. Haaksirikkoutuessaan paluumatkalla Beringinsaarelle retkikunta löytää jättimäisen, lempeän ja tuntemattoman merinisäkkään. Se nimetään Stellerin mukaan.
Saarella viruvat miehet tappavat satoja merilehmiä pystymättä hyödyntämään puoliakaan teurastettujen lihasta ja nahasta. Miehet tappavat myös valtavan määrän ruoaksi kelpaamattomia napakettuja, joiden turkitkin he joutuvat jättämään taakseen. Kun retkikunnan rippeet lopulta pelastautuvat saarelta, tieto merilehmästä leviää. Se metsästetään sukupuuttoon alle 30 vuodessa sen löytymisestä.
Sama meno jatkuu seuraavina vuosisatoina muiden eläinlajien kohdalla. Usein kyse on rahasta, sillä turkiksista maksetaan hyvin, ja täytettyjä eläimiä sekä esimerkiksi harvinaisten lintujen munia keräilevät muutkin kuin tutkijat.
Sukupuuton käsite on tieteelle vieras ennen 1800-lukua, eivätkä ihmiset ymmärrä, miksi eläimet katoavat rannoilta ja metsistä. Samaan aikaan luonnontieteilijät keräävät, luokittelevat ja mittaavat yhä uusia eläinlajeja. Merilehmän olemassaolosta etsitään kuumeisesti museoitavia merkkejä, kunnes Alaskasta löytyy kokonainen luuranko, joka on nykyisin nähtävillä Helsingin luonnontieteellisessä museossa.
Miten tästä tehdään teatteriesitys? Taidolla, keskittyneesti, kirkkaasti. Pipsa Longan dramatisointi, WAUHAUS-kollektiivin kokonaisvaltainen taiteellinen suunnittelu, Juni Kleinin ohjaus ja kaupunginteatterin näyttelijät Noora Dadun vahvistuksella synnyttävät ilmavan, leikkisän ja ihmisen uteliaisuuden ja itsekkyyden seurauksia havainnoivan esityksen, joka ei saarnaa.
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on tarpeeksi tilaa ja tekniikkaa museotiloja ja tutkimuslaboratorioita muistuttavalle näyttämöestetiikalle, ja katsomo on tarpeeksi lähellä, jotta intiimi, jutustelevan luentomainen tunnelma syntyy.
Visio luo kuvan tarkkaan järjestetystä ja luokitellusta maailmasta. Valkoisella ja enimmäkseen kirkkaasti valaistulla näyttämöllä on erikokoisia lasikontteja tai akvaarioita, joiden sisällä tapahtuvia historiallisia kohtauksia yleisö voi havainnoida. On myös eläimiä vitriineissään. Tapahtumia ja niiden merkitystä yleisölle selittää Dadun rauhallinen ja läsnä oleva museo-opas.
Välillä näyttämön yläreunaan ilmestyy rivistö tutkijoiden puhuvia ja kiisteleviä päitä. Tieteen kehitys, väärinymmärrykset ja oivallukset lomittuvat ja sulautuvat alati muuttuvaksi ”tiedoksi”. Osa tutkijoista, kuten Heidi Heralan vahvasti tulkitsema Steller, myös lihallistuu näyttämölle. Tämä nousee haudastaan kokemaan voitonriemua, kun 1900-luvulla vihdoin ymmärretään hänen olleen oikeassa: merilehmällä ei ollut sormia.
Dadun museo-opas esittelee meille merilehmän eläimenä, joka ”pakotti ihmisen katsomaan itseään”. Neliosaisen esityksen viimeisessä osassa ollaan nykyhetkessä ja havahdutaan kuudenteen sukupuuttoaaltoon sekä geologiseen epookkiin, jolloin ihmisen toiminnasta on tullut hallitseva voima ekosysteemissä. Lopussa luetellaan osa sadoista eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Vuonna 2016 perustetun WAUHAUS-kollektiivin ja Pipsa Longan yhteiset työt ovat usein käsitelleet ihmisen suhdetta eläimiin. Muun muassa Espoon Teatterissa helmikuussa nähty Peter asui talossa perustui 1960-luvun todelliseen, traagisesti päättyneeseen tieteelliseen kokeeseen, jonka tavoitteena oli opettaa delfiinille englannin kieltä. Vuonna 2023 esitetyn Neljän päivän läheisyys -teoksen näkökulma taas ei ollut ihmisen vaan toisten lajien.
Yhteistä näille kaikille on moniaistisuus ja korostetun keinotekoinen näyttämötila, jonka äärellä esitystekstien puhe elämästä ja eläimistä tihentyy ja muuttuu fyysiseksi kokemukseksi. Kieli ja sanojen kantamien merkitysten rajallisuus korostuvat, mutta samalla niistä aukeavat assosiaatiot suorastaan väreilevät ilmassa, koska emme voi oikein takertua muuhun.
Elollisten ihmishahmot ovat sarjakuvamaisia; heihin ei ole tarkoituskaan samaistua. Alaskan suomalaissyntyinen kuvernööri Hampus Furuhjelm (Rauno Ahonen) keskittyy hallitsijansa toiveiden toteuttamiseen ja vaimo Anna (Sanna-June Hyde) luokka-asemansa säilyttämiseen. Sukupuuton olemassaolon todistanut ranskalainen eläintieteilijä Georges Cuvier (Alexander Wendelin) laukkaa ja kuopii itsetietoisesti tiedeyhteisössään.
Eläviä eläimiä tai ”luontoa” emme näe. Vain intensiiviset, pienet äänet – kuten vaimea ropina – vahvistavat tunteiden ja kokemusten verkostoa, jossa mielemme askartelee.
Helsingin Kaupunginteatteri: Elolliset. Perustuu Iida Turpeisen romaaniin. Dramatisointi Pipsa Lonka. Konsepti WAUHAUS. Ohjaus Juni Klein (W). Lavastus, puvut ja videot Laura Haapakangas (W). Valot ja videot Erno Aaltonen. Äänet Heidi Soidinsalo (W). Koreografia Kauri Sorvari. Esiintyjät Noora Dadu, Heidi Herala, Aino Seppo, Mikko Paloniemi, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde, Justus Pienmunne, Unto Nuora ja Alexander Wendelin. Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 3.9.2026.
