Helsingin kaupunginteatteri teki syyskauden nostatukseksi musiikkinäytelmän ”taiteen ja viihteen jättiläisen” Vesa-Matti Loirin elämästä ja kuolemasta. Sami Keski-Vähälän kirjoittaman, Paavo Westerbergin ohjaaman ja sovittaman Nauravan kulkurin tarinan imupaperi on vastaansanomaton.
Veskun kohtalon kierteissä on mitä jakaa: huikeaa taiteellista menestystä, kevyempää spedeilyä, kaatuilua, tragediaa ja parantumatonta itsesyytöstä. Viinan huuru leviää katsomoon, kun tolkuttomat fanittajat repivät Uuno Turhapuroa, Suomen tunnetuinta tv- ja elokuvanaurattajaa, viihdemaailman kompassin kaikkiin ilmansuuntiin.
Mutta esitys rakentaa myös uljaita musiikillisia nousuja, joissa mukana soittaa taitava orkesteri. Musiikkidramaturgian on rakentanut huippuammattilainen Eeva Kontu, ja valitut kappaleet edustavat Veskun laulajanuran synkänkarheaa, tunnistettavaa ydintä. Kulkurin tarina voisi olla vaikka karaokeilta, sillä katsomo osaa laulut ja hyräilee niitä päässään. Olisi hienoa päästää ääni ulos.
Mutta on yksi suuri mutta: Vesku ei ole näyttelemässä itseään – harvoin myöskään ne lukemattomat suomalaisen viihdemaailman artistit, joista on tehty musikaaleja tai elokuvia, Tapio Rautavaarasta Katri Helenaan, Kikka-elokuvasta Dingoon, Olavi Virrasta Irwiniin.
Suomalaiset ovat aina osanneet rakastaa suosikkinsa rikki. Vesku on siitä ehkä ahdistavin esimerkki. Siksi ymmärrän ohjaajan ratkaisun ottaa hänen suurten menestyskappaleidensa pääasialliseksi tulkiksi nainen, Maria Ylipää, jolle on kirjoitettu elämäkerturiksi aikovan kirjailijan rooli.
Ylipään karisma laulajana ja Veskun suursuosikkien tulkkina tuo kohotteisuutta illan näkökulmaan: se on ylivertaisen kirkas ja tunteikas. Samalla päähenkilön rinnalle tuodaan oheistarina, joka ei jatka kulkuriteemaa. Tässäpä on täydellinen brechtiläinen vieraannuttamistemppu.
Teatterikoululaisen Veskun näyttelijäntyön tarina alkaa vuonna 1967 ikimuistoisen Lapualaisoopperan Kosolasta. Myöhemmin sen ohjaaja Kalle Holmberg vie hänet yhdessä Ralf Långbackan kanssa yhdeksi Turun kaupunginteatterin yltiöpäisen taiteellisen vuorelle nousun luottonäyttelijäksi. Legendaarisella Seitsemän veljeksen esityksellä tehdään vuonna 1972 vaikutus, joka ulottuu koko Eurooppaan. Vesku on siinä unohtumaton Tuomas. Rooli pukee Veskua aivan kuin Kivi olisi sen hänelle kirjoittanut.
Turun kausi on tärkeydessään valitettavasti esityksen omituisin. Olin tuolloin tiiviisti Turussa tehdessäni omaa tutkimustani ja näin hyvin läheltä prosessin, johon Veskun teatterityö sillä kertaa päättyi. Nyt Holmberg, täysin tunnistamaton ”poliittinen” huitoja, kohdistamattomasti lausahteleva Långbacka ja näyttämöllä piipahtava Esko Salminen ovat jostain kokonaan toisesta farssista.
Muistan hyvin ne pitkät, usein toistuvat ja syvältä raastavat yhteiset keskustelut taiteesta ja Veskun lahjakkuudesta, jota hänen ei tulisi hukata. Molemmat teatterinjohtajat tekivät aidosti kaikkensa, että Vesku jatkaisi ”Turun kotkien” ensemblessä oman uransa mahdollisuudet säästäen. Niin ei tapahtunut. Levoton sielu halusi jatkaa elämää ja taidetta toisaalla.
Ei löydetty loppuun palamisen parannuskeinoja. Sääli, sillä Veskun Turun vuodet ovat vastaus koko suomalaisen teatterikentän piiputtamiseen. Taiteellisen intohimon vastapainoksi kasvaa rahan mahti, viihde, joka söi ja syö edelleen velkaiset nuoret taiteilijat. Sen tämä esitys kyllä näyttää, mutta ei tragedian pohjattomuutta.
Vesku kertoi usein meille opiskelijakavereilleen tarinoita siitä, miten hänet ostettiin kaatuilemaan – se oli hänen tavaramerkkinsä – bisnesmiesten illanviettoihin ja miten hänen palkkionsa oli jenkkikassillinen irtorahaa. Ravintolaillan lopuksi hän kumosi kassin pöydälle ja kutsui tutut ja tuntemattomat vieraat ottamaan osansa, juomaan ja änkyröimään.
Kaupunginteatterin esitys liukuu kuitenkin laulujen lunnaiden ohi melkoisella vauhdilla ja ohentaa syitä. Kakku on iso. Nuorena Veskuna Oliver Kollberg on hyvä tulkitsija, muttei ihan osu maaliin hahmoa etsiessään. Vanhempana Veskuna Santeri Kinnunen saa sisäisellä näyllään kiinni tulkitsemansa roolin kohtalokkaasta rosoisuudesta – myös lauluja tulkitessaan. Hänelle olisi suonut enemmän tilaa ja aikaa taskutkin nurin kääntävänä elämäntunnon tulkkina.
Kulkuri on esityskokonaisuutena tällaisenaan vaaraton ja viihdyttävä, ja se puhuu hurmaavasti juuri siitä, mitä sen pitäisi tutkia kriittisesti.
Katsomot täyttyvät. Vesku myy yhä. Mutta R.I.P.
Nauravan kulkurin tarina Helsingin kaupunginteatterissa. Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä. Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg. Musiikkidramaturgia ja musiikin sovitus: Eeva Kontu. Koreografia: Valtteri Raekallio. Lavastus: Antti Mattila. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Valosuunnittelu: Aku Lahti. Videosuunnittelu: Timo Teräväinen.
