Arcadi Volodos on pianon suurimpia runoilijoita, jonka tulkinnat kulkevat legendojen jalanjälkiä mutta ovat silti persoonallisia. Hänelle oikea virtuoosisuus on soinnin taidetta: vivahteiden, värien ja musiikillisten kuvien hallintaa. Volodos huipentaa PianoEspoo -festivaalin ensimmäisellä Suomessa antamallaan sooloresitaalilla.
Arcadi Volodos on venäläissyntyinen, mutta hänellä oli jo nuorena kontaktit Ranskaan, ja hän saikin Ranskan kansalaisuuden. Nykyisin hän asuu perheineen Espanjassa. Uransa alkuvaiheilla hän tuli tunnetuksi nopeasormisena virtuoosina, mutta nykyisin hän on keskittynyt paljolti romanttisten pianoteosten syvällisiin ja herkkävireisiin tulkintoihin.
Volodos konsertoi Kansallisoopperassa 5. lokakuuta, ohjelmistonaan Schubertin A-duuri-sonaatti, Schumannin Davidsbündlertänze-sarja sekä hänen oman versionsa Listzin Unkarilaisesta rapsodiasta nro 13. Taiteilija antoi Rondolle haastattelun kotoaan sähköpostitse.
Aloitit pianonsoiton opintosi Moskovassa Galina Egiazarovan johdolla. Pidätkö itseäsi venäläisen pianokoulun kasvattina? Ketkä olivat muut tärkeimmät vaikuttajasi?
Mielestäni venäläisen koulun todellinen arvo ei ollut niinkään joissakin erityisissä ”venäläisen pianismin” piirteissä – loppujen lopuksi täysin erilaisia persoonallisuuksia nousi samasta koulusta. Ajatellaanpa vaikka Vladimir Sofronitskia ja Marija Yudinaa, Leonid Nikolajevin oppilaita: kaksi maailmaa, kaksi ainutlaatuista taiteellista universumia. Sen todellinen perintö oli ennen kaikkea pyhä ja uhrautuva asenne taiteeseen. Tällaisille ihmisille Schubertin sonaatti saattoi merkitä enemmän kuin koko heidän elämänsä. Ajattelen Feinbergiä, Sofronitskia, Neuhausia, Richteriä. Nykyään tuosta perinteestä ei ole jäljellä mitään – se on kadonnut. Heille taide ei koskaan ollut bisnestä tai ansaintakeino; se oli uskonto, jossa säveltäjä oli Jumala, ja musiikille omistettu elämä oli uhri.
Olen tyytyväinen – ja jopa ylpeä – niistä levytyksistä, joita en koskaan tehnyt.
Minun lapsuuteni kului Venäjällä, ja kohtaamisella Galina Egiazarovan kanssa oli minulle syvä merkitys. Mutta nuoruuteni liittyi jo Ranskaan: opiskelin Pariisin konservatoriossa Jacques Rouvier’n johdolla, ja samaan aikaan sain paljon muusikkoystäviä eri maista. Lähimpiä oli Norbert Gamson, entinen suuren levy-yhtiön johtaja ja Alfred Cortot’n oppilas. Ystävyytemme, varsinkin hänen viimeisinä elinvuosinaan, vaikutti minuun valtavasti.
Ohjelmistosi on keskittynyt romantiikan ajan musiikkiin. Miksi olet tehnyt tällaisen valinnan?
Muusikkona oleminen ei ole vain ammatti; se on elämäntapa, kutsumus. Minulle todellinen työ alkaa vasta, kun teos viedään konserttilavalle. Siellä se herää eloon, kulkee minun ja yleisön välisen vuorovaikutuksen kautta. Siksi yritän soittaa samaa teosta ainakin yhden kokonaisen kauden, palaten siihen muutaman vuoden kuluttua, jotta musiikista todella tulisi osa minua. Tässä mielessä en halua jatkuvasti vaihtaa ohjelmia tai esittää valtavaa määrää teoksia, kuten tein nuorena.
Mahdollisuudet aitoon ymmärrykseen kapellimestarin ja orkesterin kanssa ovat lähes kadonneet.
Kun teoksen vie lavalle, siihen täytyy liittyä vastuuntunne – ei eräänlaista ”esiintyjän bulimiaa”. Siksi olen tyytyväinen – ja jopa ylpeä – niistä levytyksistä, joita en koskaan tehnyt. En ole jättänyt jälkeeni suurta määrää musiikillista rojua.
Nykyään annat pääasiassa sooloresitaaleja. Miksi olet sulkenut pois konsertot?
Päätös lopettaa orkestereiden kanssa soittaminen ja vähentää konserttitoimintaa oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Siten poistin yhden ongelman lisää: olin tehnyt sitä aivan liikaa. Nykyään kaikki on liian teollistunutta. Jospa voisimme työskennellä kuin Carlos Kleiber, joka vaati kolmekymmentä harjoitusta… mutta ei! Stressi on valtava. Mahdollisuudet aitoon ymmärrykseen kapellimestarin ja orkesterin kanssa ovat lähes kadonneet. Kaikki tapahtuu kiireellä: ohjelma täytyy valmistella nopeasti, sinut kutsutaan aamulla kello yhdeksän ”selvittämään asiat mahdollisimman nopeasti” – ja konsertti on jo seuraavana päivänä. Sillä välin kapellimestari ajattelee enemmän omaa sinfoniaansa… Tämä ei ole minun käsitykseni musiikista!
Rakastan matkustaa musiikin sisällä. Sooloresitaalissa minulla on paljon enemmän vapautta värien, tempojen, rubaton valinnassa – lyhyesti sanottuna ilmaisun vapaus on täällä verrattomasti suurempi kuin orkesterin kanssa.
Millä perusteella rakennat resitaaliohjelmasi?
Konserttiohjelman kokoamisessa on otettava huomioon useita tärkeitä tekijöitä. Ensinnäkin tyyli – monet säveltäjät eivät yksinkertaisesti sovi samaan resitaaliin. Toiseksi: teosten sävellajien suhteella on merkitystä. Ja tietenkin konsertin dramaturgialla on keskeinen rooli: kyky rakentaa ohjelma niin, että se tuntuu yhtenäiseltä ja orgaaniselta, on yhtä tärkeää kuin itse musiikki.
Suurimpia pianisteja ei yhdistä eleiden tekniikka vaan sisäisen kuulon hienostuneisuus.
Vladimir Sofronitski sanoi kerran, että ohjelman valitseminen on paljon vaikeampaa kuin sen esittäminen. Uskon, ettei hän ollut kaukana totuudesta. Minulle se on aina pitkä ja monimutkainen prosessi, varsinkin nykyään, kun järjestäjät haluavat ohjelman vuoden etukäteen voidakseen aloittaa konsertin markkinoinnin. Tämä tekee esiintyjän elämästä entistä haastavampaa, koska luovalle ihmiselle on vaikeaa ennustaa, mitä hän haluaa soittaa vuoden kuluttua. Niinpä usein käy niin, että vuosi ennen konserttia ilmoitettu ohjelma muuttuu aivan viime hetkellä, mikä puolestaan aiheuttaa lisävaikeuksia järjestäjille.
Helsingissä esität Schubertin A-duuri-sonaattiin. Mikä sinun mielestäsi on olennaista Schubertin soittamisessa? Aistitko myöhäisissä sonaateissa jonkinlaista luopumisen tunnetta?
On uskomattoman vaikeaa tiivistää tärkeimmät asiat vain kolmeen tai neljään lauseeseen, kun kyse on musiikista, jota tutkii koko elämänsä. Kuinka voisi mahduttaa muutamaan riviin jotakin, joka todellisuudessa on ääretöntä? Jokainen Schubertin sonaatti on kokonainen universumi, ainutlaatuinen ja pohjaton. Ferruccio Busoni sanoi kerran, että ihmisen elämä on aivan liian lyhyt Beethovenin ”Hammerklavier”-sonaatin todella soittamiseen. Uskon saman pätevän Schubertin myöhäisiin sonaatteihin: ne ovat niin syviä ja rajattomia, ettei yksi elämä riitä niiden salaisuuksien täydelliseen paljastamiseen, sen hiljaisuuden hengityksen ja korkeimman henkisen vapauden tunteen kuulemiseen.
Olet tunnettu lyyrisestä ja vivahteikkaasta soinnistasi. Miten saavutat sen?
Kaunista sointia ei voi selittää – eikä sitä voi oikeastaan täysin opettaakaan. Se on salaisuus. Tuotamme niitä ääniä, jotka jo elävät meissä, ja jotka resonoivat sisimpämme kanssa. Tässä mielessä pianistilla on juuri sellainen sointi kuin hänen sielunsa heijastaa.
Kukaan ei koskaan opettanut minulle, miten asettaa sormeni, pitää ranteeni tai käyttää käsivarren painoa ”muovatakseni” sointia. Toki jokainen pianisti kuuluu johonkin kouluun tai traditioon, mutta jos katsoo suurimpia, niin jokaisella on oma ainutlaatuinen ja erehtymätön tapansa soittaa. Heitä ei yhdistä eleiden tekniikka vaan sisäisen kuulon hienostuneisuus. Juuri tämä sisäinen kuulo muovaa soinnin paljon enemmän kuin mikään tekniikka koskaan voisi.
Mitä sanoisit nuorille pianisteille, jotka haluavat soittaa yhä vaikeampaa ohjelmistoa, nopeammin ja virtuoosisemmin, ja satsaavat siihen loputtomasti harjoitustunteja?
Ensinnäkin tekisin eron todellisen virtuoosisuuden ja niin sanotun virtuoosiohjelmiston välillä. Minulle virtuoosisuus ei ole pelkkää nopeutta tai sormien ketteryyttä. Ennen kaikkea se on soinnin taidetta: sen vivahteiden, värien ja musiikillisten kuvien hallintaa. Todellinen virtuoosi kykenee häivyttämään tekniset vaikeudet niin täysin, että kuulija unohtaa ne ja kuulee vain musiikin.
Todellinen virtuoosisuus on sitä, että se katoaa, sulautuen tunteeseen.
Mitä tulee virtuoosiohjelmistoon, se on toinen asia. Ihmiset ajattelevat usein, että pianisti, joka soittaa loisteliaita ja näyttäviä kappaleita, on virtuoosi, kun taas joku, joka esittää ”syvällistä” musiikkia, on vain muusikko. Mutta tämä ero on virheellinen. Ajatelkaamme Rahmaninovia, joka soitti Tausigin sovituksen Straussin valssista: jokaisessa liikkeessä ja intonaatiossa puhui ennen kaikkea musiikki itse. Kukaan ei kysynyt, soittiko hän nopeasti tai osuiko jokaiseen nuottiin täydellisesti – kuulija tempautui mukaan hänen luomaansa kuvaan.
Sama pätee Cortot’hon: teknisistä epätäydellisyyksistä huolimatta hän saattoi syöstä yleisön musiikillisen myrskyn ytimeen, olipa kyseessä rajuilma tai maanjäristys. Ja juuri tässä on olennaista: todellinen virtuoosisuus on sitä, että se katoaa, sulautuen tunteeseen.
