Ooppera ja laulumusiikki

Andrew Lloyd Webberin Requiem vuodelta 1985 on hänen merkittävin sivuaskeleensa musikaalisäveltäjän menestyksekkäältä polulta. Sielunmessun innoittajana oli isän, säveltäjäurkuri William Lloyd Webberin, kuolema pari vuotta aiemmin sekä uutinen nuoren kambodzalaispojan kuolemasta Punaisen khmerin julmuuksissa. Teos palkittiin vuonna 1986 Grammyllä ja ensilevytyksen solisteina loistivat Placido Domingo ja Sarah Brightmann. Soraya Mafi ja Benjamin Bruns eivät saksalaislevyllä yllä samanlaiseen karismaan, mutta hollywoodmaisesta pintakiillosta riisuttuna Patrick Hahn tuntuu löytävän teoksen hartaan ytimen. Lloyd Webberin esikuvana lienee ollut Faurén Requiem, […]

Parikymppinen Händel matkasi vuonna 1706 Hampurista Italiaan ja ilmestyi sieltä neljä vuotta myöhemmin valmiina oopperasäveltäjänä. Roomassa oopperoiden säveltämiseen kohdistui kirkollisia rajoituksia, joita kierrettiin maallisilla kantaateilla. Dunedin Consortia johtava John Butt kirjoittaa, kuinka näissä varhaisteoksissa tunteet läikkyvät resitatiiveista aarioihin ja leimahtavat hetkessä koloratuurisiin liekkeihin. Hylätty Armida kiehuu katkeruudessa ennen lopun sovittavaa sicilianaa. Heros päätyy itsemurhaan nähdessään rakastettunsa Leandrosin hukkuvan Hellespontoksen salmeen. Tra la fiammessa kerrotaan Daidaloksen ja Ikaroksen yrityksistä leikkiä auringon tulella. Nardus Williams heittäytyy debyyttilevyllään […]

Jacques Offenbach (1819-1880) sävelsi lähes sata operettia. Kölnissä syntyneen juutalaiskanttorin poika menestyi Pariisissa nk. toisen keisarikunnan aikana. Napoleon III:n Ranskaa leimasi yläluokan rehvakas elämäntyyli ja dekadenssi, jotka murenivat Saksalle 1870 hävityn sodan jälkeen. Poliittiset mielenilmaukset oli kielletty, minkä vuoksi Offenbachin operetit vilisevät satiirisia huomioita ja kriittisiä piiloviestejä. Vuonna 1866 ensi-iltansa saanut Pariisilaiselämää avaa oven tuohon kevytmielisyyden aikakauteen ja jättää moraaliset johtopäätökset katsojien vedettäväksi. Bru Zane on rekonstruoinut Meilhac ja Halévy -duon libreton, jossa kurtisaani Métella […]

Ortodoksinen kokoöinen vigilia on lauantaina ja juhlapyhien aattona toimitettava jumalanpalvelus, jossa on sekä kiinteitä että juhliin liittyviä vaihtuvia osia. Uspenieta eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaa on vietetty 500-luvulta lähtien 15.8., ja juhlalla on erityinen merkitys sille nimetyissä pyhätöissä, kuten Helsingin Uspenskin katedraalissa. Vuonna 1945 painettu Kirkkojuhlien opas kertoo, että ”Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen johdosta kirkko opettaa myös meille, että kuolema ei ole meidän olemisemme häviö, vaan ainoastaan siirtyminen maasta taivaaseen, katoavasta ja häviävästä ikuiseen kuolemattomuuteen.” Tuota […]

Joidenkin äänilevyjen julkaiseminen on lähestulkoon rikollista, mutta harvoin liikutaan niin syvällä rikoksien syövereissä kuin tällä Alban julkaisulla. Julia Korkman on kuorolaulussa kouliintunut sopraano, joka päätyökseen toimii oikeuspsykologina. Hänen yhteiskunnan laitapuolella kulkevassa lauluohjelmassaan syytekynnys on pidetty matalalla, ja sen vuoksi samaan selliin mahtuu lauluja hyvin erilaisista tyyli- ja rikoskategorioista. Karua suomalaista rikoshistoriaa edustavat Balladi Olavinlinnasta, Hallin Janne ja Rosvo-Roope ja kansainvälistä seurapiiririkollisuutta Cole Porterin It’s allright with me ja Miss Otis regrets – Anything Goes olisi […]

Bengt Johansson (1914–1989) muistetaan säveltäjänä ja Yleisradion ääniteknikkona, joka jälkimmäisessä työssään perehtyi Harald Andersénin lanseeraaman kamarikuorosaundin hienouksiin. Sen myötä hänestä tuli 1960-luvulla merkittävä suomalaisen kuoromusiikin uudistaja, jonka teokset vaipuivat kuitenkin unohduksiin, kun säveltäjien valtavirta hiihteli eroon kuorokulttuurista. Ehkä vaikutuksensa oli myös hänen musiikkinsa neutraalilla, atonaalisissa käänteissään viileällä perusolemuksella. Nyt Ahjo Ensemble ja johtajansa Julia Lainema todistavat, että Johanssonin musiikki on muistamisen arvoista. Johanssonin kuorotekstuurilla on esikuvanaan muinainen moniääninen teknologia, mutta soinnun- ja äänenkäytöltään modernina. Perinteikkyys […]

  Pariisin olympialaisista jäi mieleen ranskalaisen kulttuurin näyttävä esillepano. Se saattoi olla osa pitkän tähtäyksen projektia, jossa Ranskan nykyinen ja historiallinen taideosaaminen tuodaan entistä selvemmin ja määräävämmin eurooppalaisen kulttuurin keskiöön. Muualla kulttuuribudjetteja leikataan ja taidetuotantoa supistetaan, mutta esimerkiksi äänilevykentällä ranskalaisten satsaukset muistuttavat 1600-luvun taidepyrkimyksiä. Alpha on noussut yhdeksi taidekentän tuotteliaimmista ja innovatiivisimmista äänilevymerkeistä. Venetsiasta käsin operoiva Bru Zane on tuottanut ylellisiä romanttisen oopperan ja ranskalaisten naissäveltäjien julkaisuja. Ja suoraan Versaillesista ilmestyy solkenaan Chateau de Versailles […]

Laulut olivat Arnold Schönbergille 1900-luvun alussa portti myöhäisromantiikasta moderniin ekspressionismiin. Suuri osa laulajista liikkuu pääosin tonaalisilla vesillä, jonka vuoksi näitä liedejä kuulee harvoin niin konsertissa kuin levylläkin. Englantilaissopraano Claire Booth korjaa asiaa levyllään, joka on otsikoitu ”Ekspressionistiseksi musiikiksi”. Opuskokonaisuuksien sijaan Booth ja pianisti Christopher Glynn ovat ryhmitelleet laulut kolmen laulun nippuihin, jotka on nimetty ”Odotukseksi”, ”Lihaksi”, ”Nocturneksi”, ”Vihaksi”, ”Satiiriksi”, ”Ajatteluksi”, ”Talvikuviksi” ja ”Kyyneliksi”. Niissä ekspressionistisista ääritiloista poiketaan tuon tuosta pohdiskelevaan pessimismiin. Booth ja Glynn heittäytyvät […]

Kielimuuri lienee suurin syy siihen, että pienempien kielialueiden lauluja kuulee niin harvoin muualla kuin kotimaassaan. Äänilevyllä kynnys madaltuu, kun tekstit voi lukea alkukielellä ja englanniksi. Magdalena Kozena on tshekkiläinen, mutta samalla kansainvälinen tähti, joka aviomiehensä Sir Simon Rattlen kanssa tuo Martinun, Dvorakin ja Krasan lauluihin sekä kansainvälistä glamouria että syvälle juurtunutta paikallistuntemusta. Martinu luokitellaan yleensä uusklassikoksi, mutta aivan nuorena sävelletyt japanilaiset kansanrunot (Nipponari) kallistuvat surumieliseen impressionismiin. Niiden lakoninen, mutta ytimekäs ilmaisu saa kypsän vastineen vuosikymmeniä […]

Monteverdin Orfeo ei vuonna 1607 ollut maailmanhistorian ensimmäinen ooppera, mutta ainakin varhaisin ”musiikkitarina”, jolla on vakiintunut paikka ohjelmistossa. Antiikin runon laulajan tragedia on ollut levytyksissään vuodesta 1939 alkaen myös eräänlainen historiallisen esitystavan ilmapuntari. Tuohon historiaan on kirjattu periodityylin voittokulku, mutta ei ihan suoraviivaisesti, sillä moni lämpenee Harnoncourtin ja Jürgensin vuosikymmenien takaisille levytyksille muistakin kuin nostalgiasyistä. Orfeo on teos, joka jättää esittäjilleen paljon tulkinnanvaraa, ja Stéphane Fuget ja Les Épopées-orkesteri loistavat erityisesti teoksen soitinosuuksissa. Versaillesin palatsin […]