Orkesterit ja konsertot

Mahler luonnehti kolmannen sinfoniansa etenemistä evoluutioksi, jossa nietzscheläinen luontokäsitys kuljettaa ihmistä kohti täydellistä ja yhä kaivattua tietoisuutta: ”Luonnon ääni aina ja kaikkialla!… Nyt se on koko maailma, luonnon koko totaliteetti, joka on herätetty syvästä hiljaisuudestaan soimaan ja kaikumaan.” Valtaisaa koneistoa vaativa konsepti on sinfoniakirjallisuuden suurimpia haasteita, joka ei levylläkään ole onnistunut kovin usein. Teoksessa riittää hurjuutta, kummallisuuksia ja kosmeettista kauneutta, joiden yhteiselo edellyttää vakaata otetta mutta myös rohkeutta seurata säveltäjän mielikuvitusnäkyjä. Maris Jansons on levyttänyt […]

Poétesses symphoniques on otsikkona La Dolce Voltan levylle, joka luotaa ranskalaisten naissäveltäjien traditiota 1800-luvulta meidän päiviimme. Aihepiiriä kartoitettiin laajalti Bru Zanen kahdeksan levyn Compositrices-julkaisussa, mutta Metzin Kansallisorkesterin ja David Reilandin esityksissä ”sinfonisten runoilijattarien” jatkumo tulee esiin tiiviistettynä. César Franckin kaitseman Augusta Holmesin (1847–1903) sävelrunossa Andromeda ei ole vain miessankarin pulasta pelastama neito, vaan kokonaisvaltaisempi tulkinta tähtitaivaalle päätyvästä myyttisestä naisesta. Lili Boulangerin (1893–1918) hieno myöhäisimpressionistinen diptyykki ”Kevätaamu-Surullinen ilta” on viime aikoina yltänyt suomalaisorkestereidenkin ohjelmistoon. Mel Bonisin […]

Yhdysvallat pullistelee muun ohella säveltäjiä, mutta jos pitäisi valita yksi koko monikansaista ja -kulttuurista maata edustava taidesäveltäjä, niin tällä hetkellä se olisi John Adams (s. 1947). Adams on monilla amerikkalaista kulttuurihistoriaa luotaavilla teoksilla tuntunut myös hakeneen tuota roolia, mutta hän ei ole epäröinyt tökätä sormeaan myöskään kansakunnan kipukohtiin. Adams luokiteltiin aikoinaan minimalistiksi, ja suuntauksen herkeämättömästä pulssista ja monistuvasta muuntumisesta muistuttaa vuonna 1988 valmistunut Fearful Symmetries. William Blaken kuuluisasta runosta nimensä napanneesta teoksesta ei löydy liekehtiviä […]

Joskus tuntuu, ettei mikään vanhene niin nopeasti kuin uusi musiikki. Vaikka median taipumuksena on juosta viimeisten villitysten perässä, alkaa takavuosien saavutuksista hiljalleen siivilöityä esiin aikaa uhmaavaa taidetta. Wihuri-säätiön viimeisimmän Sibelius-palkinnon saanut Tristan Murail (s. 1947) on edustanut ranskalaista spektraalimusiikkia, joka 1980-luvulla suuntasi myös monia suomalaismodernisteja. Sen vuoksi Murailin teokset istuvat hyvin kotimaisiin, Saariahon ja Lindbergin musiikkiin tottuneisiin korviin. Spektraalimusiikki on toisinaan typistetty yläsävelsarjojen analyysiin pohjautuviksi harmonianäytöksiksi, mutta Murailin käsissä suuresta orkesterista tulee suuri, kiemurteleva ja […]

Perusklassikoita levytetään yhä, vaikka katalogeissa on näytteitä kymmenittäin, ellei sadoittain. Musiikin tulkinta muuttuu jatkuvasti, eivätkä Mendelssohnin sinfoniat kuulosta nykyään samanlaisilta kuin Karajanin tai Sawallischin aikoihin. Kuuluvin ero on syntynyt historiatietoisesta musiikintulkinnasta, jota Mendelssohn itsekin aikanaan edusti nostaessaan Bachin suurteokset unohduksista. Maxim Emeljantshev on ansainnut kannuksensa periodiyhtye Il Pomo d’Oron peräsimessä, mutta hän on nykyisin myös normaalisoittimin varustetun Skotlantilaisen kamariorkesterin johtaja. Nimensä velvoittamana orkesteri pureutuu erityisen antaumuksellisesti Mendelssohnin ”Skotlantilaiseen” sinfoniaan. Hidas johdanto avautuu kuin aavemainen näky […]

Pietari Inkinen on levyttänyt Dvořákin sinfonioita Saarbrückenissä ja Kaiserslauternissa toimivan Saksan radion filharmonian kanssa, joka tunnettiin aiemmin Lounais-Saksan radion eli SWR:n sinfoniaorkesterina. Saksalaiset radio-orkesterit ovat viime vuosina kehittyneet suorituskykyisiksi ja soinniltaan kultivoituneiksi yhtyeiksi. Seitsemäs ja kahdeksas sinfonia kuuluvat Dvořákin suosituimpiin ja saavat Inkiseltä ja orkesterilta innostuneet tulkinnat, jotka konsertissa kuultuna saisivat repäisevät aplodit. Etenkin seitsemäs sinfonia sytyttää Inkisen ja orkesterin ruudikkaaseen mollidraamaan. Avausosa onnistuu olemaan majesteetillinen juuttumatta telineisiinsä, ja furiantti-scherzossa ja finaalissa iskevät slaavilaiset rytmit […]

Onkohan liioiteltua väittää, että harmonikasta on tullut 2000-luvun suomalaisessa taidemusiikissa jonkinmoinen muotisoitin? Ainakin maa kuhisee ensiluokkaisia harmonikkataiteilijoita, ja monet säveltäjät ovat harmonikan kautta onnistuneet löytämään uuden saundimaailman. Matti Rantanen muistuttaa levylehdykässä harmonikan 200-vuotisesta historiasta, mutta taidemusiikin soittimena se on asenteita tuulettanut tulokas. Minna Leinosen Vyöryssä (Avalanche, 2021) harmonikasta ja orkesterista syntyy kaoottista voimaa, joka rinnastuu teoksen syntyajan yhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja sekasortoon. Harmonikka näyttää musiikissa dramaattisen voimansa, minkä vuoksi se on joskus leimattu ”pirun keuhkoiksi”. Aulis […]

Sibeliuksen musiikkia tulkitaan nykyisin enimmäkseen suomalaiskapellimestarien voimin ja kohtalaisen samanmielisistä lähtökohdista. Santtu-Matias Rouvali etsii Sibelius-levytyksissään uusia näkökulmia, ja se on useimmiten virkistävää. Neljäs sinfonia ei ole hänen käsissään pelkkä synkän itsetutkiskelun monoliitti vaan avautuu ensimmäisessä osassa yllättävän idyllisiin näkyihin. Scherzoa hallitsee nokkela kisailu, ja vaaran tuntu vain välähtää lopussa. Adagio kuulostaa eniten sarjalta erillisiä kohtauksia vaikka yhdistää voimat komeaan nousuun. Tempot vaihtelevat paljon myös energisessä finaalissa, jossa moniselitteisistä päätöstahdeista ei selvitä ilman reippaita levennyksiä. Göteborgin […]

Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt suuren osan Sibeliuksen sävellyksistä, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon pitkästä perinteestä on tihkunut hiljaista tietoa. Tämä valikoima säveltäjän varhaisempaa tuotantoa kertoo, että liikutaan tutuissa maisemissa, joita pyritään raikastamaan objektiivisella otteella. Niinpä Karelia-sarjassa painopiste osuu hienovaraisesti eriteltyyn menuettiin ja ääriosista on siivottu takavuosien nationalistinen kalske. Varhaisteokseksi on laskettava myös alun perin mieskuorolle sävelletty Rakastava-sarja Kantelettaren runoihin, vaikka jousiversio syntyi viisitoista vuotta myöhemmin. Runoista huokuu kansanomaista eroottisuutta, mutta Susanna Mälkin tulkinta korostaa […]

Tämä valikoima Kaija Saariahon musiikkia on koottu Ranskan radion konserteista, joissa Radion filharmonista orkesteria johtavat Ernest Martinez-Izquierdo, Hannu Lintu ja Olari Elts. Nykymusiikkia esitetään usein toteavan objektiivisesti, mutta konserttitilanne tuo teoksista esiin tunnetta ja tulkintaa, joka painottaa Saariahon taiteen mystisiä ulottuvuuksia. Ei liene epäselvää, että urut olivat Saariaholle tärkeä soitin, ja Maan varjoissa (2013) urut ovat tasaveroinen vastinpari suurelle orkesterille. Molemmat hakeutuvat eri suunnista kohti harmonista ja musiikillista yhteyttä, ja kamppailu on enemmän henkistä painia […]

1929 julistaa BR Klassikin uutuus kannessaan, ja Eduard Künneken (1885–1953) Tanssillinen sarja tervehtii kuulijaa Weimarin tasavallan sätkivillä foxtroteilla, syntisen kaihoisilla bluessävelillä ja romanttisesti kaartelevilla Boston-valsseilla. Künneke oli Max Bruchin oppilas, joka sai jazz-herätyksen 1920-luvulla ja keskittyi sen jälkeen repäiseviin näyttämöteoksiin. Tänzerische Suite, alaotsikoltaan Concerto grosso jazzyhtyeelle ja suurelle orkesterille, on uuteen mediaan eli radioon vuonna 1929 tilattu teos, jossa Künneke kiskoo saksalaiset aistien valtakuntaan, jonka natsit vähän myöhemmin tuomitsivat turmioksi ja rappioksi. Myös Hanns Eisler […]