maanantai helmikuu 6. 2023

Arvio: Ennenkokematon oopperakonsepti on Juhlaviikkojen parasta antia

Vixen oli uutta musiikkiteatteria vaikuttavimmillaan: näytteleminen ja musiikki sulautuivat yhteen ja olivat yhtä korkeatasoisia. Kodittomien rakkaustarinaan eläytyivät liikuttavasti Robin Bailey ja Rosie Lomas. Kuva: Saara Autere / Helsingin juhlaviikot

Helsingin juhlaviikkojen klassisen musiikin tarjonta tuntuu nyt vielä edellisvuottakin niukemmalta, ja sisällöistä puuttuu se suurimman kulttuurijuhlan tuntu. Konepajan Brunon tiiliseinien sisällä koettu, brittiläisen Silent Operan Vixen on kuitenkin onneksi juuri sellaista, mitä Juhlaviikoilla odottaa näkevänsä: uusinta kärkeä edustava kansainvälinen avaus, jollaista Suomessa ei ole ennen koettu.

Vuonna 2011 aloittanut Silent Opera edustaa täysin uudenlaista oopperan tekemisen tapaa. Seurueen uusin tuotanto, Leoš Janáčekin Ovelaan kettuun perustuva Vixen sai ensi-iltansa Lontoossa pari kuukautta sitten, ja nyt se saatiin tuoreeltaan Juhlaviikkojen tarjontaan Silent Operan ja Helsingin Koomisen Oopperan yhteistuotantona. On hienoa, että Koominen Ooppera tuottaa tämänkaltaisia uutuuksia, mutta vähitellen sen olisi aika alkaa tarjota myös oman talon oopperatuotantoja.

Kuulokkeilla koettava, yleisöään tilassa kuljettava Vixen oli henkeäsalpaava tapa kokea näyttämötaidetta. Ohjaaja Daisy Evansin johtama seurue on uskaltanut kokonaan irtautua perinteisen oopperan parametreistä luoden silti jotakin, joka on selvästi oopperaa, ja muokannut Ovelasta ketusta version, jossa metsäneläimet ovat kodittomia ja sadunomainen metsä Lontoon betoniviidakko. Yleisö houkuteltiin mukaan aktiiviseen kokemiseen, ylittämään raja passiivisesta katsojasta mukanaolijaksi. ”]

Esitys käynnistyi Brunon aulatilassa muusikoiden alkaessa improvisoida yleisön keskellä. Päät kääntyilivät, kun laulajien otsamikkien kautta näiden ensimmäiset repliikit kantautuivat kuulokkeisiin, ja yleisö etsi, kuka heidän joukossaan oli juuri paljastunut esiintyjäksi. Myöhemmin esitys jatkui Kitty Callisterin Brunoon lavastamassa kahdessa tilassa, joissa ihmiset pakkautuivat kyhätyille istuimille. Koska näyttämöä ei ollut, ei ollut myöskään rajaa katsomon ja näyttämön välillä. Yleisölle ei suotu pimennetyn katsomon turvapaikkaa, jossa raja meidän elämämme ja näyttämön illuusion välillä on vakaa. Yleisö väisteli, kun esiintyjät viskoivat tuoleja ja teutaroivat kosketusetäisyydellä. Ei tuntunut osallistamistempulta tai pinnalliselta ”nykyteatteristamiselta” tarjota yleisölle voileipiä, puhutella ja tunkeutua viereen istumaan, sillä esitys tapahtui kaikkialla, ja kaikkialla se tuntui olevan lähellä kuulokkeiden ansiosta. Lippuja oli myynnissä hyvin paljon, ja yleisö oli juuri ja juuri sen kokoinen, että esitys vielä pystyi sitomaan meidät yhdeksi joukoksi.

Silent Operan ideana on yhdistää kuulokkeisiin uppoutunut arkikokemus ja yhteisöllinen taide-elämys. Elävien laulajien ja muusikoiden sekä kuulokkeista kantautuvan äänitaiteen yhdistelmä oli tavattoman toimiva. Säveltäjä-äänitaiteilija Max Pappenheim oli Stephen Higginsin ja David Gregoryn kanssa luonut Janáčekin musiikin pohjalta äänikonseptin, jossa orkesteriäänitteen katkelmat, Ovelan ketun partituurista vapaasti sovitetut elektroniset äänimaisemat sekä puhetta sisältävät installaatiomaiset välikkeet – katoamisilmoitukset – muodostivat jännittävän pohjan oopperakokemukselle. Onnistuneen miksauksen ansiosta laulajien liveääni sitoutui saumattomasti osaksi taustoja, ja viulusta (Phillip Granell), huilusta (Rosanna Ter-Berg) ja klarinetista (Jessie Grimes) muodostuva trio toi oopperan sävelet yllättävän täyteläisesti tilaan.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Esiintyjäjoukko koostui neljästä laulajasta ja kolmesta muusikosta, mutta laulajat myös soittivat ja soittajat näyttelivät. Kuvassa Robin Bailey, Phillip Granell ja Timothy Dickinson. Kuva: Saara Autere / Helsingin juhlaviikot

Vixenin esiintyjäjoukko äimistytti monilahjakkuudellaan. Kaikki olivat klassisella puolella meritoituneita mutta omintakeisia muusikoita, jotka jo habitukseltaan poikkesivat tyypillisistä klassisista taiteilijoista. Esiintyminen lähti näyttelemisestä, johon musiikki tuntui virtaavan mukaan kuin itsestään. Samalla laulajien musiikillinen taso oli äärimmäisen korkea. Sopraano Rosie Lomas tulkitsi huumaavan koskettavasti raivoisaa mutta sisältä herkkää tyttökettua, ja Robin Bailey lauloi ilmiömäisen kauniilla, keveän korkealla tenorillaan alunperin mezzosopraanolle kirjoitetun poikaketun roolin. Molemmat olivat nyt ihmisiä. Metsänvartija oli baritoni Ivan Ludlowin perheenisä, joka haluaa tarjota syrjäytyneille alaikäisille suojaa, mutta joka kodittomien mukaan vain kiillottaa omaa kilpeään. Basso Timothy Dickinson omaksui rooleja aina melodikansoittajasta korruptoituneeseen poliisiin, joka lopulta puolivahingossa ampuu päähenkilön.

Muusikot hyppäsivät ketterästi erilaisiin pikkurooleihin, hengailivat yleisön keskellä ja tarttuivat tämän tästä soittimiinsa musisoiden kuin muina miehinä kohtauksia Ovelan ketun ihastuttavasta musiikista. Tämä kaikki ilman minkäänlaista musiikinjohtoa tai musiikkiin keskittyvää jäykkyyttä. Juuri kokemus siitä, että näytteleminen, puhe, laulaminen ja musiikki olivat yhtä tärkeitä, yhteensulautuneita mutta kaikki korkealla tasolla, oli Vixenin vaikuttavimpia puolia: se todella onnistui olemaan uutta musiikkiteatteria kiinnostavimmillaan.

Daisy Evansin ohjausta ei kannata edes kutsua modernisoinniksi, sillä hän oli formuloinut koko Ovelan ketun uudelleen silti säilyttäen siihen niin vahvan suhteen, että kyseessä tosiaan oli, lyhennyksistä, monista muutoksista ja englanninkielisestä tekstistä huolimatta Ovela kettu. Melko juoneton, ihmisen ja luonnon suhdetta reflektoiva ooppera muuttui nyt rytinällä kipeän yhteiskunnalliseksi. Tuntui hyvin luonnolliselta tehdä inhimillistetyistä metsäneläimistä syrjäytyneitä, jotka eläimenkaltainen villiys erotti ”tavallisista kansalaisista”, ja siirtää luonnon ihmeellisyys urbaanin elämän kuhinaksi, jota Jake Wiltshiren älykkäät valot myös maalasivat. Jos Ovelan ketun lopussa metsänvartija oivaltaa seestynein mielin luonnon ikuisen kiertokulun, nyt lopputulema tuntuu olevan huono-osaisuuden kierteen jatkuminen. Vixenin tarina on karhea, ja yleisö vedetään keskelle kodittomien ja huumeidenkäyttäjien lohdutonta maailmaa.

Rakkauden ja vapauden teemat kallistavat esityksen silti valoisaksi. Tyttökettu, tai kuten henkilöt häntä nimittävät, ”tyttö, jolla on naaraskettutatuointi”, ei suostu hyväntekijöiden kenties itsekkään eettisen projektin objektiksi, vaan haluaa olla vapaa, silloinkin kun se tarkoittaa lainsuojatonta elämää. Vixen kysyy painavasti, voidaanko syrjäytyneetkin nähdä arvokkaina ihmisinä, ei eläiminä.

Auli Särkiö-Pitkänen

Helsingin juhlaviikot: Konepajan Bruno 18.8. klo 19
Silent Opera: Vixen
Silent Operan ja Helsingin Koomisen Oopperan yhteistuotanto

Ensi-ilta 17.8., muut esitykset:
19.8. klo 14 ja 19
20.8. klo 14

Esiintyjinä Rosie Lomas, Ivan Ludlow, Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell
Ohjaus: Daisy Evans
Musiikki: Janáčekin pohjalta Max Pappenheim, Stephen Higgins ja David Gregory
Lavastus: Kitty Callister
Valaistus: Jake Wiltshire

Päivitetty 20.8. klo 9.26

Kritiikit