Mikä on taiteen tehtävä, ja miksi yhteiskunnan tulisi tukea sitä? Aleksi Barrière palaa puheenvuorossaan peruskysymysten äärelle, jotka nyt, pandemiasta toipuessa ja yhteiskunnallisessa taitekohdassa, ovat ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan.
Niin sanottu “korkeakulttuuri” koetaan kaukaiseksi monesta syystä. Ainakin yksi syistä on oikeutettu: kulttuuri on keskitetty kaupunkien keskustaan, ja tämä on vain oire koodeista, jotka osoittavat, että se kuuluu eliitille. Siitä syntyy perinteinen polemiikki: miksi vähemmistön harrastuksia pitäisi rahoittaa valtion rahoilla?
Keskusteluun ovat puuttuneet aikamme molemmat suuret populismit: nationalistinen populismi, tyyliin “kansa haluaa omaa ja tuttua” ja liberaalinen populismi, jonka mukaan kuuluisi antaa markkinoiden paljastaa lipunmyyntien kautta, mistä ihmiset oikeasti tykkäävät, jolloin “hyödyttömät” tuotteet katoavat luonnollisesti. Populismi tarkoittaa aina tietyn yhteiskuntaluokan edustamista, ja kulttuuritukien väheksyminen kuuluu perinteeseen. On helppoa ehdottaa julkisen terveydenhoidon lakkauttamista henkilölle, joka on terve, tai jolla on varaa yksityiseen klinikkaan.
Mutta näitä päätöksiä tehdessä täytyy palata poliittisiin peruskysymyksiin: keitä valtio ja markkinat palvelevat, ja miten ne suhtautuvat toisiinsa. Valtion velvollisuuksien siirtäminen yksityisille tahoille on yhä siedettävämpää ja normaalimpaa ja siksi yhä huolestuttavampaa, koska se osoittaa populistisen strategian normalisoitumista.
Kulttuurikysymys on kansanterveyden kysymys. Tämä on unohdettu, vaikka Opetus- ja kulttuuriministeriön nimi muistuttaakin hämärästi, että asialla on jotakin yhteistä esimerkiksi urheilun ja opetuksen kanssa. Taideteokset kertovat toisista ihmisistä, ajoista, kulttuureista, ne käsittelevät kokemuksia ja faktoja, kyseenalaistavat ennakkoluuloja, herättävät monipuolisesti uteliaisuutta. Taide yllättää, ilahduttaa, ärsyttää. Taidekokemuksilla on suora vaikutus stressin vähenemiseen ja aivojen välittäjäaineiden säätelyyn; harjoitellaan kuuntelemista, keskittymistä, muistia ja empatiaa. Taide luo turvallisen tilan omille tunteille ja ajatuksille. Tilan, joka kuuluu kokonaan minulle, joka samanaikaisesti on omistettu toisille: opin siinä ymmärtämään toista näkökulmaa samalla kun avaan omaa assosiaatiomaailmaani.
Kun arjesta syrjäytyy väliaikaisesti, kaikkea, jolle ei arjen rutiinin kaaoksessa oikeasti ole tilaa, voi syöksyä vastaan: lapsuudenmuisto, uni, puolison hyvinvointi, läheisen sairaus. Ja vielä pelottavampia kysymyksiä: Miksi tämä on minusta niin liikuttavaa? Eikö tuskaa voi välttää? Miksi kaikki eivät saa ansaitsemaansa? Miksi ihmisten välinen kommunikaatio on niin hankalaa? Osaanko itse huomioida toisten kärsimystä? Mitä muutoksia uskallan tehdä omassa elämässäni? Miksi en kysy näitä kysymyksiä itseltäni enemmän?
Kysymykset ovat vaarallisia, sekä henkilökohtaisella että poliittisella tasolla. Ne tarkoittavat, että maailma voisi olla erilainen ja että minullakin voi olla vaikutus siihen. Ne herättävät keskustelua.
Kulttuuri on osa sekä tervettä ihmistä että tervettä demokratiaa. Ja niin kuin demokratia itse tai mikä tahansa terve dieetti, se vaatii säännöllisyyttä ja monipuolisuutta, mahdollisuutta kokeilla kaikkea, kokea monenlaisia ääniä, näkökulmia ja muotoja. Kirjasta elokuvaan, konsertista näyttelyyn, nykysirkuksesta oopperaan – kaikki provosoivat aisteja ja älyä eri tavoin.
Kulttuurissa ei ole kyse siitä, että kokisimme kaikki samat asiat samalla tavalla (identiteetti, jota nationalistit hellivät, tai viihde, joka on markkinatalouden esteettinen ideaali), vaan siitä, että osaamme ja saamme kokea samat asiat eri tavoin, ja kokemuksesta voi keskustella ja oppia. Yhteiskuntamme ei kärsi faktojen ja puheiden puutteesta, vaan kyvyttömyydestämme käydä rakentavaa keskustelua. Sukupuoleen perustuva väkivalta, ilmastonmuutos, maahanmuutto, riippuvuudet… monista aiheista puhumme vain vihaisesti ja säädämme pelkästään kriisinhallintastrategioita.
Terveyden ja tasa-arvon vaaliminen kuuluvat valtion velvollisuuksiin. Niiden siirtäminen yksityisille tahoille, esimerkiksi säätiöille, tarkoittaa demokraattisen vallan siirtymistä julkiselta taholta yhden yhteiskuntaluokan käsiin. Monipuolinen taide vaatii rahoitusta, joka ei tule pelkästään yhdeltä yhteiskuntaluokalta; se vaatii myös taiteilijoita, jotka tulevat kaikenlaisista taustoista.
Se, että saa koulutuksen taiteen nauttimiseen ja harrastamiseen, ja että myöhemmin elämässä taiteen tekemisen kustannukset eivät muutu ylittämättömän kalliiksi yleisölle, ei voi riippua siitä, onko syntynyt varakkaaseen perheeseen tai saanut varakkaalta säätiöltä tukea. Taiteilijoiden apurahat takaavat osittain sekä monipuolisuuden että esteettömyyden. Mutta se ei nykyisellään, sellaisenaan riitä kumpaankaan.
Taidekoulutus, kulttuurin tuominen suurkaupunkien ja -laitosten ulkopuolelle,
kulttuuripalvelujen alennettu arvonlisävero (ala, jossa Suomi on joskus osannut olla esimerkillinen!) ja valtion myöntämät kulttuurisetelit ovat konkreettisia keinoja kynnysten alentamiseksi. Rahoituksella on sekä taloudellinen että symbolinen merkitys. Suomalainen erikoisuus, veikkausvoittorahojen käyttäminen taiteen avustamisessa, tulee kuihtumaan samalla kun huomaamme, että kulttuuritukimallimme perustuu osin tuhoisaan rahapeliriippuvuuteen. Tämä riippuvuus koskee kasvavaa osaa väestöstä, erityisesti sellaista, jolla ei ole varaa korkeakulttuuriin.
Vero, variksenpelätin, jota populistit niin innokkaasti liputtavat, on oikeudenmukaisin tapa rahoittaa yhteiskunnallisia palveluja, kahdella ehdolla:
1. Oikeudenmukainen verotus: koskien tuloveroa, mutta etenkin varallisuusveroa, yhteisöveroa, pääomatulojen verotusta. Jos varakkaammat oikeasti haluavat tukea kulttuuria, se tulee tehdä demokraattisin keinoin.
2. Demokraattinen prosessi, jonka kautta jokainen omaksuu kulttuurin olennaiseksi osaksi elämäänsä. Osallistuva budjetointi, jota tehdään osittain jo monessa Suomen kaupungissa. Asiantuntijoiden lisäksi itse yleisön osallistuminen apurahojen johtokuntiin (tekemällä yleisön jäsenistä paitsi osallistuvia, myös osaavia) ovat konkreettisia keinoja, joilla on paljon enemmän merkitystä kuin lipunmyynneillä.
Toteutuessaan nämä keinot avaisivat suuremman tilan riskinotolle, joka on monipuolisuuden ehdoton edellytys. Vertaamalla länsimaisia demokratioita opimme myös, että mitä enemmän vaaleja järjestetään, kaikilla tasoilla, sitä enemmän ihmiset äänestävät ja omaksuvat julkisen keskustelun. Vuonna 2019 kolmasosa äänioikeutetuista ei äänestänyt edes Suomen eduskuntavaaleissa.
Taiteilijoilla on paljon pohdittavaa koskien taiteen roolia yhteiskunnassa: kenelle he tekevät taidetta, ja millaista taidetta maailma tarvitsee – eikä näin suuri kysymys tarkoita, etteikö vastaukseen voisi myös kuulua keveyttä, johon kaikki taidelajit kykenevät, suurten ja hienovaraisten eleiden rinnalla. Kysymys on ennen kaikkea poliittinen: olemmeko moderni demokratia muutenkin kuin pinnallisesti, ja uskallammeko vahvistaa kulttuuria yhteiskuntamme peruspalveluna, monikulttuurisessa maassa, jossa yhteiskunta- ja ikäluokat erottuvat yhä vahvemmin toisistaan. Näin poliittinen ongelma vaatii poliittista ratkaisua: syvällistä reformia taiteen rahoituksen struktuureissa, lähteistä kohteisiin.
Tällä hetkellä systeemi suosii yksittäisiä taiteilijoita ja isoja taidelaitoksia. Se ei ruoki monipuolista vapaata kenttää, pienempiä ryhmiä, festivaaleja, orkestereita ja gallerioita, jotka nyt taistelevat jokaisen projektinsa puolesta. Projekteja, joiden tärkeyttä ei mitata lipunmyynneillä, yhdenmuotoisuudella tuttuihin ja menestyneisiin kulttuurituotteisiin, vaikuttavan teknologian käytöllä tai kuuluisuuksien osallistumisella.
Vapaan kentän tukeminen on tehokas keino luoda taloudellisesti ja maantieteellisesti tasa-arvoisempaa tarjontaa ja myös tukea pysyvämmin niitä taiteilijoita, jotka elävät tilauksista ja tekijänoikeuksista. Tarvitsemme kulttuuripolitiikkaa, joka ottaa kantaa ja antaa monipuoliselle yhteiskunnallemme moniäänisyytensä. Julkista tilaa, joka ei kuulu markkinavoimille. Kansalaistoria, joka ei ole pelkästään kauppatori sijoittajille ja turisteille. Jossa saa olla muutakin kuin työläinen ja kuluttaja: tasavallan kansalainen.
Aleksi Barrière
Kirjoittaja on suomalais-ranskalainen teatteriohjaaja ja kirjailija.
