Lämmin tarinankertoja

 

Raiko Häyrinen: Jaakko Ryhänen – Minun matkani (Docendo, 2022)

Hämmästelen jatkuvasti, että siitä pienestä pojasta, joka jaksoi loputtomasti kuunnella äitinsä kaunista laulamista ja istua Tampereen oopperan esityksissä, tuli laulaja. Se ei koskaan juolahtanut mieleeni, mutta niin vain kävi. Se oli sattumaa. Toisaalta olen fatalisti. Uskon kohtaloon.” Näin mestarilaulaja, basso Jaakko Ryhänen tiivistää värikkään laulajanuransa vaiheita uudessa muistelmateoksessa.

Olen aina hieman ihmetellyt lehdissä harrastettavaa toimittajien kierrätystä omilta mukavuusalueiltaan toisiin toimituksiin. Mutta kun Docendo kustannus rohkeni rekrytoida Ryhäsen hyväksymän urheilutoimittaja Raiko Häyrisen mestarilaulajan elämäkerturiksi, tulos on mitä mainioin. Herää ajatus, olisiko jargonin karikot kyetty kiertämään näin mutkattomasti, jos työhön olisi tarttunut etabloitunut musiikkitieteilijä tai musiikkitoimittaja.

Se mikä musiikin, erityisesti oopperan, syväluotauksessa hävitään, korvautuu mehevässä, anekdoottien täyteisessä teoksessa Ryhäsen elämänmakuisella muistelulla värikkäästä urastaan.

Tarinankertojana Ryhänen on pitelemätön. Draamaa mestarilaulajan taipaleella on oopperanäyttämöiden ohella riittänyt yksityiselämässäkin, joten kirjan kiinnostavuus on taattu. Ryhäsen vahvuudeksi on luettava myös hänen myötäelävä, arvostava suhtautumisensa kollegoihin, kapellimestareihin ja muuhun musiikin kentän väkeen.

”Väittäisin, että bassot ovat laulajista lupsakin porukka. Meitä ei ole niin paljon, eikä meidän tarvitse taistella paikasta auringossa samalla lailla kuin lyyristen baritonien”, Ryhänen luonnehtii.

Mutta kyllä Ryhänen napistakin osaa, huutia saavat liiallisiin kommervenkkeihin taipuvaiset oopperaohjaajat. Aivan kaikkea laulajienkaan ei hänen mielestään tarvitse sietää.

Katkeria paljastuskirjoja on elämäkertojen saralla viime aikoina ilmestynyt liiankin kanssa. Siihen suohon Häyrynen ei houkuttele eikä Ryhänen uppoa. Ryhäsen suhtautuminen omaan elämäänsä, uraansa ja kanssaeläjiinsä on lämmin ja lupsakka.

Oopperan lumoon Ryhänen sukelsi jo varhain nähtyään kotitalonsa elokuvateatterissa Kuolematon Caruso -elokuvan. Carusoa esittävän Mario Lanzan ääni lumosi täysin pikkumiehen.

Minämuodossa kirjoitetun keskustelukirjan rakenne on kronologinen. Kirjassa edetään 1950-luvun Tampereelta Heinolan seminaariin ja opettajan työhön Ylöjärvellä. Laulaminen vei kuitenkin mukanaan uralle, ensin Kansallisoopperaan ja sitten maailmalle.

Rooleistaan ja oopperasta ylipäätään sekä laulamisen tekniikasta Ryhänen puhuu värikkäästi, mutta myös informatiivisesti nuottiesimerkeinkin.

”Laulajan pitää laulaa koroilla, ei pääomalla. Ääntä ei saa pakottaa väärällä tavalla. Kärpäsestä ei voi tehdä härkästä, mutta lyyristä ääntä voi vahvistaa. Niin se meni minulla itsellänikin. Se on tosin hidas tapahtuma. On tärkeää, että laulaa oman instrumenttinsa ylärajoilla mutta ei mene rajojen yli. Jos autossa on pieni moottori, se ylirasittuu, jos sitä koko ajan ajetaan korkeilla kierroksilla.”

Yltiösosiaalisen, karjalaistaustaisen Ryhäsen on aina ollut helppo ystävystyä ihmisten kanssa. Ulkomailla ollessaan hän haastelee vaikka puhelinpylvään kanssa, jos ei eläväisempää seuraa ole tarjolla. Omia opettajiaan hän kiittelee vuolaasti.

”Pedagogin ei tarvitse olla suuri laulaja, mutta hänen pitää osata itse laulaa. Minun opettajani – Matti VihtonenTauno KaivolaMatti LehtinenJolanda Di Maria PetrisKim Borg ja Herbert Brauer – osasivat kaikki laulaa ja Kimiä lukuun ottamatta lauloivat eteen.”

Rakkain rooli Ryhäsen uralla on ollut Giuseppe Verdin Requiemin basso-osuus.  

”En ole koskaan kurkottanut kuuseen. Kun tulin ensimmäisen kerran oopperaan, ajattelin, että voi jos joskus osaisin sen, mitä nämä vanhat konnat. Minun ei ole koskaan tarvinnut tehdä karriääriä, vaan aina on tullut tarjouksia, ja olen tehnyt työt, jotka ovat eteen tulleet. Ehkä en ole luonteeltani kovin kunnianhimoinen enkä kilpailuhenkinen. Intohimoni on kohdistunut laulamiseen.”

Matka Jaakko Ryhäsen rinnalla on tärkeilemätön ja hauskakin kirja anekdootteineen. Kohteensa näköinen, inhimillinen kurkistus mestarilaulajan elämään ja taiteen maailmaan.

Siskotuulikki Toijonen

Edellinen artikkeliVanha musiikki soi musiikkioppilaitoksissa
Seuraava artikkeliBaijerin RSO ilahduttaa niin striimeillä kuin levyillä