Minna Lindgren: Sävelsinkö. Kustannusosakeyhtiö TEOS, 2023
Kirjailija-musiikkitoimittaja Minna Lindgrenin yhdeksäs romaani Sävelsinkö pureutuu maisteri Lindgrenin omimmalle alueelle, musiikkiin. Rohkenisin väittää, että lämpimän humoristinen, paikoin purevan satiirinen romaani elämän ehtoopuolta elävän, kuuluisan säveltäjän ja nuoren musiikintutkijan kohtaamattomuudesta on Lindgrenin paras, koskettava ja empaattinen romaani.
Näennäisesti kepeän tarinoinnin lomaan Lindgren on ujuttanut kirjaansa monia tärkeitä teemoja taiteen filosofisista pohdinnoista muistisairauden hämärille kujille, vanhusten asemasta yliopiston tuhoamiseen. Sävelsinkö on eränlainen kulttuuripoliittinen pamfletti romaanin kuosissa. Ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisen ymmärtämisen vaikeudesta ja siitä, kuinka eri tavoin kokonaista elämäntyötä, tässä tapauksessa säveltäjän uraa voidaan tarkastella.
Pentti Keistiö on säveltäjänä ollut maineensa huipulla, Suomen johtava jälkisarjallisen musiikin säveltäjä 70–90-luvuilla ja näkyvä hahmo musiikkipiireissä. Lukijan mieleen hiipii tietysti kysymys siitä, kuka tunnetuista nykysäveltäjistämme hän on. Ketä maisteri Lindgren ilkkuu lämpimän humoristisesti?
Keistiö ja hänestä väitöskirjaa rustaava Iina Suvirimpi eivät ymmärrä lainkaan toistensa puhetta. Nuori tutkija lanseeraa kysymyksiinsä musiikkitermistöä, josta säveltäjärukka ei ymmärrä tuon taivaallista. Keistiö selittää, että taiteessa ei ole kyse tekniikoista, pylväistä ja matriiseista, ei edes sonaattimuodosta tai sävellajeista, vaan musiikista. Keistiön mielestä hänen jälkisarjalliseksi kirottu musiikkinsa oli vain taidetta taiteen tähden, itsekästä oman egon pullistelua.
Aikanaan juhlittu säveltäjä viis veisaa menneestä menestyksestään, mieluummin nonseleeraa koko sävellystuotantonsa. Musiikki on muuttunut hänelle lähes merkityksettömäksi, enimmäkseen hän nauttii hiljaisuudesta. Mitä nyt välillä laulaa luikauttaa kodinhoitajansa kanssa Erika Vikmanin Syntisten pöytää ja rimpauttaa pölyttyneellä pianollaan kepeän valssin.
Keistiö on toki imarreltu, että nuori tutkija haluaa tehdä väitöskirjansa juuri hänen musiikistaan, mutta lopulta ahdistuu jonninjoutavista haastatteluista. Hänen epämelodisessa, atonaalisessa, kompleksisille äänimassoille ja vaikeasti hahmoteltaville transformaatioille perustuvassa musiikissaan keskeisiä ovat lineaariset pylväät ja eksponentiaaliset pilvet. Hänen, kuten monien muidenkin tuon ajan säveltäjien sävellysten kuvaukset olivat monin verroin kauniimpia kuin se kakofoninen musiikki, jota he suolsivat.
”Minä en voi käsittää, että se kaikki meni silloin läpi. Kukaan ei kyseenalaistanut sitä humpuukia, koska jos joku olisi sen tehnyt, hänet olisi tapettu elävältä”, Keistiö sadattelee ja ihmettelee, kuinka sitä meteliä kehdattiin kutsua musiikiksi.
Sävelsinkö-kirja on Lindgrenin eräänlainen epilogi tietyn aikakauden kompleksiselle musiikille. Aika oli dogmaattista, piti säveltää tietyllä tavalla. Säveltaide ja erityisesti musiikkipuhe puettiin keisarin uusiin vaatteisiin. On selvää, että eivät edes asiaan vihkiytyneet oikein ymmärtäneet, mitä musiikki ilmensi puhumattakaan siitä, miten musiikkia verbalisoitiin konserttien käsiohjelmissa ja muissa teksteissä.
Lindgren sysii oikein urakalla irvaillen suorin sitaatein ja kirjailijan vapaudella akateemista jargonia osittaen, miten tyhjää taidepuhe 70–80-luvulla oli ja edelleenkin usein on. Kirjan rakenne on nerokas. Lindgren kirjoittaa Keistiön ja Suvirimmin kohtaamiset kahteen kertaan. Niin kuin tutkija Iina ne kokee, ja samat kohtaamiset Keistiön kertomana. Näkökulmatekniikka toimii hyvin.
Kirja kuvaa 92-vuotiasta, kaiketi muistihäiriöistä säveltäjää empaattisesti. Kuten Ehtoolehto -kirjoissaan, myös Sävelsinkö-kirjassa Lindgren muistuttaa siitä, kuinka teräviä ja viisaita vanhukset ovat. Olkoonkin, että muisti pätkii ja arjen askareet hankaloituvat. Kontrasti iäkkään, muistisairaan säveltäjän ja eksyneeltä jyrsijältä näyttävän tutkijatytön ajatusten välillä tuo vanhuksen elämänkokemuksen myötä tulleen viisauden ja nuoren tytön ajattelun ohuuden hienosti esiin.
Osansa saa myös nykyinen, runneltu yliopisto. Lindgrenin dystopia menee överiksi, mutta karmaisevan lähellä totuuttahan se on. Viiltävästi hän sivaltaa vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta, jonka kourissa yliopistotkin ovat. Tässä tapauksessa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan taiteiden tutkimusta, jota on ajettu rymisten alas viimeiset viisitoista vuotta. Yliopisto kun on elinkeinoelämää varten, eikä siihen sovi taiteiden tutkimus.
Hiljattain kunniatohtoriksi vihityn Lindgrenin huoli paistaa satiirin läpi. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä. Se kuvaa hyvin sitä ahdinkoa, missä akateemiset tutkijat rämpivät, ja saa ajattelemaan myös sitä, mikä elämässä lopulta on merkityksellistä.
Siskotuulikki Toijonen
