Ei elämä tunnu minusta sarjalta pettymyksiä, mutta tuntuu se vähemmältä kuin odotin. Toisaalta La Bohèmen loppusoitto, Sibeliuksen Tuonelan joutsen ja Schumannin Ich grolle nicht ovat enemmän kuin odotin.”
Näin Helena Juntunen päättää hienon, yhdessä Petri Tammisen kanssa tekemänsä kirjan taiteen ylistykseen. Kautta värikylläisen, kauniisti soivan, paikoin riitasointuisena kirskuvan kirjan Juntunen ylistää taidemusiikkia, erityisesti oopperaa, joka hänelle on elämää suurempaa. Laulajalle se merkitsee myös ankaraa työtä.
Kirjan liepeessä ”maailman estradit” valloittanutta sopraanoa luonnehditaan häpeilemättömäksi diivaksi, kotona viihtyväksi kosmopoliitiksi, uraäidiksi ja entiseksi alkoholistiksi. Lämminhenkisessä kirjassa luonnehdinnat lihallistuvat välähdyksittäin hersyvällä huumorilla ryyditettynä. Ja tarpeen tullessa ruma sana sanotahan niin kuin se on.
Kirja sai alkusysäyksensä, kun satiirisen lyhytproosan taitajan, Petri Tammisen kirjoihin viehtynyt Juntunen päätti pyytää Jaakko Kuusistoa säveltämään lauluja Tammisen teksteihin. Kuusiston aivan liian varhainen, traaginen kuolema tyssäsi tämänkin hankkeen.
Tammisen kirjat olivat saaneet Juntusessa aikaan vastaavanlaisen tunteen kuin hyvä musiikki. ”Tammisen tekstit ovat kuin rondoja, joissa on jokin pieni variaatio, ja aina palataan yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen. Sitten taas joku havainto, ja taas ollaan yksin ja ulkopuolisia”, Juntunen luonnehtii.
Tammista hänelle tuntematon, hämmentävän avoimia, poukkoilevia, humoristisia viestejä lähettänyt laulaja jäi vaivaamaan. Kuka ihmeen Helena Juntunen, hän mietti mielessään, usutti Juntusta kirjoittamaan enemmän elämänvaiheistaan, ja Juntunen antoi palaa. Tammisen tehtäväksi jäi suoristaa joitain sivulauseita ja vähän toppuutellakin Juntusen tilityksiä yksityisistä, arkaluonteisista elämänvaiheistaan. Syntyi tavattoman mielenkiintoinen, kursailematon kirja, jonka soisi löytävän tiensä oopperaa ja taidemusiikkia vieroksuvienkin lukulampun valoon. Proosarunoteoksen kaltaisen kirjan teksti on lyyrisen kaunista.
Kirjassa Juntunen kuvaa välähdyksenomaisesti, yllättävän avoimesti, hauskasti ja tärkeilemättä elämänsä kulkua klassisen musiikin vietävänä kiiminkiläisestä kuorotytöstä kohti maailman metropoleja. Lapsitähden esiintymisiä, kilpailuvoittoja ja menestyksiä kotimaassa ja maailmalla. Kiinnostavia kohtaamisia, joista mieleenpainuvimpia hän kertaa kirjassa.
Kaikesta päätellen Juntusella ovat arvot kohdallaan. Epäoikeudenmukaisuus paikoin raaistavassa oopperamaailmassa saa hänet suunniltaan. Karvaatkin pettymykset ja epäonnistumiset on nieltävä ja uralla porskutettava eteenpäin.
Mutta kyllä kehujakin satelee. ”Sinulla on kaunis ääni” -kehumisia Juntunen ei väsy kuulemaan mutta tietää, että ei saa kiinnityksiä kauniin äänen tähden. ”Ne ovat toiset sopraanot ne. Minut palkataan kitkerän vihan ja käheän katkeruuden ja punaposkisen riehumiskyvyn vuoksi”, hän täräyttää.
Juntunen nostaa esiin hänelle tärkeitä ihmisiä, rakkaita rooleja ja musiikkia ja muitakin mieltymyksiään. Oopperatalot hän arvostelee lystikkäästi tyyliin: ”Sydneyn oopperatalon akustiikasta ei koskaan puhuta, koska mitään akustiikka ei ole. Kuin huopatossuun huutaisi.” Kielellinen ilmaisu ja luonnehdinnat ovat teräviä, analyyttisiä, hauskoja ja merkityksellisiä.
Empaattinen Anita Välkki jaksoi kuunnella oppilaansa ilot ja murheet ja sai yrittämään vielä vähän enemmän. Hän tiesi myös, että taitelijaksi ei tulla, jos kaikki on ehjää. Tämä voisi olla niin kirjan kuin Juntusen elämänkin motto. Empaattisia kapellimestareita Juntusen laskutavan mukaan on maailmassa sen sijaan enemmän kuin viisi, vähemmän kuin kymmenen.
Kirja tutustuttaa rempseään, itseironiseen ja lahjakkaaseen laulajaan. Hän rohkenee kuvata sisimpäänsä, tunteidensa ja kokemuksiensa hyökyaaltoja, ruhjeita niin sielussa kuin kehossa ja niitä lempeitä tuulia, joita elämä ja ooppera on tarjoillut liiankin kanssa.
Riipaisevaa on lukea Juntusen itseään säästelemätöntä tilitystä alkoholiongelmastaan. Juominen alkoi työn merkeissä ja jatkui 12 vuoden ajan, kunnes alkuvuodesta 2012 Juntunen huomasi olevansa pohjalla. Sitten alkoholi jäi, ja elämä sai uuden suunnan.
Joskus liikaa, aina liian vähän on aivan ihana ja herkistyttävä myös äänikirjana, jonka Juntunen itse verkkaisella intonaatiolla lukee ja laulaa. Hienosti hän avaa laulamista ja laulajia, ylipäätään äänten merkityksiä.
Viihdemusiikin edustajatkin, nuo, joilla ääni on luonnonoikku, saavat osansa hilpeässä kirjassa. Pepe Willberg on iskelmän Maija Plisetskaja. Tapio Rautavaaran äänestä Juntunen ei päästäisi koskaan irti. Sen äänen hän haluaisi isäksi lapsilleen.
Lapset, puoliso ja koti Siuntiossa ovat tuoneet seesteisyyttä laulajan elämään. Sieltähän lähtee vain, jos työsopimus on kourassa. Kuvaavaa on, että Juntusten esikoisen ensimmäinen sana oli toi-toi-toi. Kotinsa metsäpuutarhaa laulellen rakentaessa, paratiisihommissa, Juntunen on onnellinen. Taistolaislaulut auttavat, kun mansikat eivät pysy tontillaan.
Juntunen on kertonut, että hänellä on erityinen syy kertoa oma tarinansa juuri nyt, rakkaudestaan musiikkiin. ”Klassisen musiikin tekijöitä on tiputettu reunan yli. Mediassa klassisen musiikin palstatila vähenee koko ajan. Halusin kirjallani osoittaa, että meidän alamme on kiinnostava, ja alallamme on todella kiinnostavia ihmisiä töissä!”
”Olen maailman onnekkaimmassa asemassa. En yhtään valita. Olen saanut tehdä ihan älyttömän monipuolisesti aivan mahtavien tyyppien kanssa, aivan huikeita rooleja ihan mahtavissa taloissa.”
Joskus liikaa, aina liian vähän on hieno kaunokirjallinen lukuelämys. Juntunen rojauttaa oopperaa rienaavan elitismin kulissit rämisten alas. Kirja on eräänlainen oopperan ja ylipäätään taiteen manifesti syvällä rintaäänellä kerrottuna.
Siskotuulikki Toijonen
