Venäjän brutaalin hyökkäyssodan runtelemassa Ukrainassa niin sotilaat kuin siviilitkin ovat pysähtyneet liikuttuneina paikoilleen, kun raunioista ja jopa juoksuhaudoista ovat kantautuneet ”sodan sellistin” sävelet. Yksinäinen soittaja on tuonut lohtua ja saanut ihmiset purkamaan tunteitaan ja käsittelemään sodan aiheuttamia traumojaan Krzysztof Pendereckin Divertimenton, ukrainalaisten kansansävelmien tai vaikkapa J. S. Bachin soolosellosarjojen myötä.
Päällimmäisenä kiitollisuus siitä, että kauhujen keskellä voi kokea jotain niin kaunista ja lohdullista, kokea hetkellisen paon todellisuudesta. Myös ”Sodan sellisti”, Lukas Stasevskij, on kokenut, kuinka valtava voima musiikilla ja ylipäätään kulttuurilla sodan kauhujen keskellä on.
Toimittaja ja tietokirjailija Pirjo Houni on kirjoittanut koskettavan ja tärkeän haastattelukirjan Sodan sellisti – Lukas Stasevskij ukrainalaisilla juurillaan (Tammi 2024) sukunsa kautta ukrainalaistaustaisen sellistin ja elokuvaohjaajan Lukas Stasevskij’n elämänvaiheista.
Kirja vie tutkimusmatkalle Stasevskij’n häilyvän identiteetin syövereihin. Elämään, jonka hän on elänyt tasapainotellen suomalaisuuden ja ukrainalaisuuden välillä. Se kuvaa kiinnostavasti myös Lukaksen tasapainoilua muusikkouden ja elokuvaintohimon välimaastossa, hänen taiteilijuuttaan.
Lukas Stasevskij syntyi Tallinnassa ja on asunut ennen Ukrainaan lähtemistään Suomessa lukuun ottamatta opiskeluaikoja ulkomailla. Kirja palaa toiseutta kokeneen, koulukiusatun maahanmuuttajanuorukaisen kasvukipuihin 1990-luvun Tampereella, ala-asteella ja mieluisammassa musiikkilukiossa. Kouluaikoina ja myöhemminkin Lukas häpesi ja peitteli ukrainalaistaustojaan. Kun Irynia-babya tuli hakemaan Lukasta koulusta, poika riensi tukkimaan mummon suun, etteivät vaan kaverit kuulisi heidän puhuvan ukrainaa.
Kotona taitelijaisä oli tarkkana, että ukrainalainen kulttuuri oli vahvasti läsnä perheen kolmen lapsen elämässä. He kasvoivat musiikin, runouden ja ylipäätään kulttuurin ympäröiminä. Isä halusi lastensa saavan sivistyksen, joka perustuu taiteen ja historian sekä ukrainalaisen kulttuurin tuntemiseen. Kirjan kiinnostavaa antia on myös Dalia-sisaren eteneminen kapellimestarin uralle.
Lukas kipitti kiltisti soittotunneille, kun muut pojat viettivät aikaansa pelikentillä ja tietokoneiden äärellä. Isälle oli itsestään selvää, että sisaruksista tulisi taitelijoita. Musiikkiopistossa Lukaksen ensimmäinen instrumentti oli kitara, joka pian isän käskystä vaihtui selloon. Selloa Lukas vierasti aluksi, mutta sisälle soittoon päästyään siitä tuli tärkeä osa hänen elämäänsä.
Musiikkilukion jälkeen Lukas pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. ”Kuinka monta tuntia harjoittelet päivässä?” sellonsoiton professori Arto Noras tiedusteli uudelta oppilaaltaan. Kuutisen tuntia, vastasi oppilas parin tunnin bonukset totuuteen lisäten. Se ei Norakselle riittänyt. Harjoittelu piti aloittaa aamuvarhaisella ja lopettaa nukkumaan mennessä. Se ei Lukasta harmittanut, sillä pääsy hänen suuren idolinsa, Noraksen oppilaaksi oli unelmien täyttymys. ”Tuntui kuin olisin päässyt messiaan luokse”, Lukas kertoo.
Lukas Stasevskij’n isosisko on kapellimestari Dalia Stasevska ja pikkuveli pianisti, toimittaja Justas Stasevskij. Rakkaan, sodat ja pommitukset kokeneen, sivistyneen isänäidin, Irynia-babyan merkitys ukrainalaisten satujen ja tarinoiden kertojana ja perinteiden välittäjänä sekä klassisen musiikin ja kulttuurin esiintuojana oli sisarusten identiteettien ja taiteen pariin hakeutumisen kannalta suuri.
Elokuva vei mennessään
Kiinnostavaa on myös Lukas Stasevskij’n innostuminen pelimusiikista, johon klassisen musiikin piirissä ei suhtauduttu kovinkaan vakavasti. Jo kouluaikoina soittotunteja enemmän häntä kiinnostivat pelit aina addiktioon asti. Soittotuntien päätyttyä hän suuntasi määrätietoisesti Konservatorion tietokoneluokkaan pelaamaan. Erityisesti häntä kiehtoo se, ettei pelimusiikissa ole tyylillisiä rajoitteita. Saman kappaleen aikana voidaan surutta siirtyä klassisesta musiikista vaikkapa heviin, mikä tekee pelimusiikista vauhdikkuudessaan Lukaksesta kiinnostavaa. Sibelius-Akatemian aikaisten opiskelijatovereidensa kanssa hän perusti Euroopan ensimmäisen pelimusiikkiin keskittyvän orkesterin Game Music Collectiven, joka konsertoi säännöllisesti. Heidän konserteissaan Ukraina on vahvasti esillä niin kuin kaikessa Lukaksen ja hänen sisarustensa toimissa.
Lukas Stasevskij on meritoitunut sellisti, mutta myös elokuva tempasi hänet totaalisesti pauloihinsa. Hän mietti jopa luopumista kokonaan muusikon urasta ja suuntautumista vain elokuvan pariin. Pitkän pohtimisen jälkeen hän aloitti elokuvaopinnot Kiovassa Ukrainian Film Schoolissa vuonna 2021. Hän halusi myös tutustua juuriinsa isänsä kotimaassa, etsiä identiteettiään ja tutustua ukrainalaiseen kulttuuriin. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Lukas päätti heti sodan sytyttyä, ettei hän pakene sodan jaloista. Kehotuksista huolimatta hän ei jättänyt toista kotimaataan, jollaiseksi hän Ukrainan kokee. Hänessä heräsi vahva halu tehdä jotain hyödyllistä sotaa käyvän maan hyväksi. Aseisiin Lukas ei osannut tarttua, hänen aseensa ovat musiikki ja elokuva. Hän päätti dokumentoida sodan kauhuja, toiveenaan sodan pikainen päättyminen. Hän alkoi kuvata ensimmäistä omaa elokuvaansa My Ukrainian Rhapsody, joka esitetään vuoden lopulla. Lisäksi hän on järjestänyt avustuskuljetuksia sota-alueille.
Usko kulttuurin voimaan
Mukanaan sotatantereilla hän raahaa julmuuksia ja tuhoja nähnyttä ”sotaselloa”, omistamaansa arvosoitinta vaatimattomampaa kapistusta. Vahva usko kulttuurin voimaan Ukrainan kansan yhdistäjänä sodan raivotessa ja sen päätyttyä kannattelee sellon tai elokuvakameran kanssa raunioissa rämpijää.
”On kipeää ymmärtää, että infrastruktuurin lisäksi myös ukrainalainen kulttuuri on tuhoutumisvaarassa”, Lukas suree. Hän muistuttaa, että Venäjän hyökkäyssota ei kohdistu vain Ukrainaan vaan koko Euroopan demokraattista arvomaailmaa kohtaan.
Kulttuurin arvostus ja nousu sodan runtelemassa maassa on ollut hämmästyttävää. Raskaiden sotavuosien aikana Ukrainassa on tapahtunut jotain hyvääkin. Kulttuuri ja sen arvostus on noussut uuteen kukoistukseen, muutosta havainnoinut Lukas Stasevskij kertoo.
Vastarintaa tehdään ukrainalaisen kulttuurin ja elämäntavan vuoksi, koska juuri sen Venäjä haluaa tuhota”, Lukas muistuttaa.
Kirja huokuu surua, toivottomuutta ja vihan tunteitakin sodan riehuessa, mutta myös ystävyyttä, ymmärrystä ja häilyvää toivoa. Ukrainassa ei tarvitse kysellä, mikä on taiteen tehtävä. Liikuttavaa on lukea, kuinka ihmiset missä olosuhteissa tahansa – hävityksen ja kauhun keskelläkin – kaipaavat kauneutta. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä suuremmin alkaa arvostaa Lukas Stasevskij’a. Sodassa ei ole sankareita, mutta sellainen soitollaan ja dokumentein ihmisyyden arvoa ja kauneutta kaikissa olosuhteissa korostava ”sodan sellisti” on.
Siskotuulikki Toijonen
