J.S. Bach: Partitat d-molli ja E-duuri, kaustislaisia pelimannisävelmiä. Kreeta-Maria Kentala, barokkiviulu. Alba 388.
Kaustislaisen pelimannimusiikin yhteydestä barokin tanssipohjaiseen soitinmusiikkiin on puhuttu ennenkin, etenkin jousenkäytön, koristelun ja rytmisvengin suhteen. Se saattaa selittää kyseiseltä taustalta ponnahtaneiden muusikoiden – kuten Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin – luontevan suhteen barokkiin. Jos yhteisiä piirteitä vielä haetaan, niin sellaisiksi löytyy vapaa suhde nuottikuvaan ja muusikolta vaadittava intuitiivinen ote. Niin barokki- kuin kansanmuusikoksikaan ei kasveta koulun penkillä.
Kaustisella pelimannisukuun syntynyt ja siellä asuva barokkiviulisti Kreeta-Maria Kentala konkretisoi uudella levyllään tätä tyylien rinnakkaineloa pisimmälle kuin kukaan. Hän on ottanut käsiinsä Bachin sooloviulupartitat d-molli- ja E-duuri ja etsinyt niiden kullekin osalle vastaavuuksia kaustislaisista sävelmistä. Yhteisyys saattaa liittyä yksittäiseen eleeseen, rytmiin tai karaktääriin. Se on edellyttänyt myös transponointia, sillä Kaustisella ei juuri E-duurissa ole soitettu.
D-molli-partitassa pelimannisävelmät toimivat johdantoina ja E-duuri-partitassa pääosin loppukaneetteina. Kentala ei kuitenkaan ole tyytynyt siihen, että kappaleita soitetaan tauotta peräkkäin, vaan varsinkin jälkimmäisessä kokonaisuudessa ne voivat limittyä myös keskeltä. Tämä on jo uskaliasta, mutta Kentala tekee sen niin luonnollisella muusikon vaistolla ja kekseliäästi, ettei siinä ole mitään nikottelemista. Oleellista on se, miten hän itse soitossaan laittaa kappaleiden karaktäärit keskustelemaan ja rytmiset hengitykset sulautumaan.
Kun Bachin syvämietteisyyden ja mutkikkaiden linjojen jälkeen tulee yksinkertaisempi mutta koskettava kaustislaissävelmä (kuten d-molli-partitan Loure ja Wiljami Niittykosken Polkkamasurkka), tuntuu, kuin siinä kysyttäisiin, pitääkö elämää ottaa aina niin vakavasti. Saman teoksen Gavotte en rondeau ja Pikkulukkarin sottiisi kohtaavat kansanomaisen tanssin rytmityksessä ja Bourée ja Ojalan Friitin polkka kirkkaan loistokkuuden merkeissä.
Levy alkaa koskettavasti, kun Kentala soittaa Peltoniemen Hintrikin surumarssin ikään kuin hautajaiskulkueena, hiljaa kirkon takaosasta lähestyen. Näinhän sitä on Kaustisella soitettu. D-molli-partitan Allemanda jatkaa samaa koruttoman surumielistä tunnelmaa. Niittykosken Mollipolska on kaustislaista antia melankolisimmillaan, ja Bachin Sarabanda ikään kuin nostaa yksityisen mielentilan yleiselle tasolle. Samoin kun Bachin Gigue päättää Konsta Jylhän Valssin Jaanalle, yksityinen omistus laajenee koko ihmiskuntaa koskevaksi.
Kentala kertoo levykannessa teosten vaikuttaneen myös toistensa soittotapaan. Kaustislaisessa pelimannimusiikissa on virtaavuutta ja laveutta: musiikista tulee hänelle mieleen jokilaakson avara maisema. Bachin musiikki taas on hänestä täynnä niin hienoja koristeellisia yksityiskohtia, että niitä selvitellessä saattaa jäädä laveampi näkymä näkemättä. Bach-soitossaan Kentala tähtääkin avariin perspektiiveihin: linja ei koskaan takerru yksittäisiin eleisiin. Kaustislaisissa melodioissa hän alleviivaa niiden rikkaita tunnetiloja, vaihtuvia harmonioita ja rytmisiä hienouksia. Yhdessä ne muodostavat enemmän kuin toistensa summan luoden virkistäviä ja koskettavia assosiaatioita.
Bach-diskografian puolella kilpailu on niin kovaa, että ehkä päällimmäiseksi Alban levyltä jää siltikin mieleen kaustislaisen kansantaiteen rehabilitointi. On hienoa saada kuulla näitä teoksia näin yksilöllisesti ja hienovaraisesti eriteltyinä, sillä persoonallisuus jokainen niiden luojista on ollut. Nykyisin niitä kuulee useimmiten ryhmäesitysten ”halki, poikki, pinoon” -tyyliin, kuten Kentalakin mainitsee, mikä on omiaan latistamaan niitä,
Harri Kuusisaari
