Georg Friedrich Händel: Serse. Franco Fagioli (Serse), Vivica Genaux (Arsamene), Delphine Galou (Amastre), Andrea Mastroni (Ariodante), Inga Kalna (Romilda), Fransesca Aspomonte (Atlanta), Biagio Pizzuti (Elviro). Il Pomo d-Oro, joht. Maxim Emelyanychev. DG 4835784.
Lehtemme kansijutussa esiteltävä kontratenori Franco Fagioli loistaa uudessa Serse-taltioinnissa. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kontratenori laulaa levyllä oopperan nimiroolin. Kaikki kunnia sitä aiemmin esittäneille suurillekin mezzosopraanoille, mutta tuskin kukaan heistä on tavoittanut ailahtelevan Persian kuninkaan luonnekuvaa yhtä vastakohtaisena ja rikkaana, yhtä aikaa koskettavana ja ällöttävänä.
Händelin viimeinen italialainen ooppera olisi herkkupala post-Metoon ajan lavatulkinnalle, sillä sen antisankari on narsisti-machon perikuva, joka käyttää valtaansa väärin ja naisia omistushalunsa ja leikkimisen tarpeensa kohteena niin kuin lystää.
Teoksen syntyaikana säveltäjän oopperabisnekset Lontoossa olivat tuolloin menneet yhä pahemmin nenilleen, mutta vielä kerran hän yritti kokonaan uudella tyylillä sekoittamalla vakavaan oopperaan koomisia ja jopa farssin piirteitä. Ei onnistunut: Serse sai King’s Theatressa 1738 vain viisi esitystä, ja se kaivettiin esiin uudelleen vasta 1900-luvun alussa.
Sersen parodinen tyylisekoitus tuo mieleen varhaisen venetsialaisen oopperan. Eikä syyttä, sillä alkuperäislibreton kirjoitti Nicolo Minato, ja Cavallin siihen säveltämä ooppera nähtiin Venetsian Teatro SS Giovanni e Paulossa 1655. Händelin pohjana oli kuitenkin uudempi tekstiversio, jonka Bronocini sävelsi Rooman Teatro di Tor di Nonaan 1694.
Jo oopperan kuuluisa alkuaaria Ombra mai fù tuo esiin absurdin perusluonteen: siinä kuningas laulaa rakkaudestaan puulle. Sitten hän ottaa metsästyskohteekseen veljensä Arsamenen mielitietyn Romildan, Kuninkaan petetty vaimo Amastre, Romildan koketti ja kiero sisar Atlanta (joka himoitsee Arsamanea) ja moni muu kiihdyttävät juonittelun ketjun yhä mutkikkaammaksi, ja lopussa kukaan ei enää tiedä, kuka huijaa ketäkin.
Itse Serse on Tamerlanon tapainen despootti, joka kiukuttelee lapsellisesti, mutta hänen itserakkaudessaan on myös lempeät ja haaveelliset puolensa. Oopperan perimmäinen lumo on siitä, miten kaiken kitkeryyden ja oman edun tavoittelun yllä leijailee armollinen hymyn häive. Kiero komedia ja tunteellinen melodraama kietoutuvat toisiinsa, ja tämän vastakohtaisuuden Händel on säveltänyt nopeasti läikehtivään tyyliin.
Aariat ovat supistuneet lyhyiksi ilman da capo -kertauksia, poikkeuksena Sersen kolme suurta vanhan tyylin aariaa (Crude furie degli ’orridi abissi, Più che penso alle fiamme ja Se bramate d’ama), joissa leiskutellaan kuvioita ja suuria tunteita senkin edestä.
Franco Fagioli lähtee tähän impulsiiviseen menoon vailla rajoja. Heti Ombra mai fùn alussa hän briljeeraa messa di vocella, tasaisesti kasvavalla ja hiljentyvällä kaarella, joka oli kastraattitähtien keinoja. Hän leikittelee ylimyksellisesti, rakastuu omaan rakastumiseensa ja lopulta on valmis kaatamaan raivossaan koko valtakuntansa. Viimeisen aarian kuviot ovat hurjia, ja dramaattiset syöksyt sopraanon stratosfääreistä baritonin syvyyksiin alleviivaavat hahmon mielen heittelehtimisiä.
Vivica Genaux’lla on niin tiivissointinen ja androgyyninen mezzo, että se väriltään lähellä miesääntä ja luo jännittävän sävyskaalan suhteessa Fagioliin. Hänen Arsamenella on jaloutta ja kärsivällisyyttä veljensä edesottamuksille. Myös Inga Kalnan Romilda pitää neuvokkuutensa ja heleän sopraanosointinsa tapahtumien aallokossa. Delphine Galou eläytyy Amastren katkeruuteen aidon tragediennen tapaan. Fransesca Aspomonten Atlanta puhkuu juonikkuutta.
Levyä kuunnellessa voi sopivasti valmistautua Turun musiikkijuhlien kesäikuiseen Agrippina-esitykseen, sillä pääosan esittäjän lisäksi myös orkesteri ja johtaja ovat samoja. Maxim Emelyanychev tavoittaa niin melodramaattiset kuin touhottavat käänteet, ja Il Pomo d-Oro on reaktioherkästi mukana ilmeiden sekunnintarkassa vaihtelussa.
Harri Kuusisaari
