Polska Pandolfi ei ole pelkkä konseptikopio Kreeta-Maria Kentalan edellisestä levystä, joka yhdisteli J. S. Bachin sooloviuluteoksia ja kaustislaisia pelimannisävelmiä. Italialaisen varhaisbarokin vapaa virtuoosisuus on tietenkin aivan muuta kuin Bach, ja eteläpohjalaisten polskien kirpeä, juureva ja paikoin ronskikin maailma on yllättävän kaukana Kaustiselta – heimotemperamentin mukaisesti. Kokonaisuus rakentuu uudella levyllä karaktäärien ja tunteiden vastakohtaisuudelle: hypätään hetkessä hurjasta lempeään.
Oleellinen ero on myös cembalisti Tea Polson mukanaolo. Häntä tarvittiin Giovanni Antonio Pandolfi Meallin sonaatteihin, mutta hän on sovittanut cembalo-osuudet myös polskiin. Tämä tuo oman tasonsa maailmojen kohtaamiseen. Cembalo soittimena vie mielikuvat barokkiin, mutta samalla se ottaa uskottavasti polskien tämmääjän roolin bassolta ja harmonilta. Eikä kyse ole pelkästä tämmäämisestä, sillä Polso luikauttelee sekaan taitavasti omia näkökulmiaan ja jää välitiloissa yksin reflektoimaan sitä, mitä tuli yhdessä tehtyä.
Pandolfin viulusonaatit ilmestyivät vuonna 1660 Innsbruckissa, jossa hän toimi arkkiherttua Ferdinand Karlin hovissa. Kokoelman myötä säveltäjää alettiin pitää itävaltalais-saksalaisen viulukoulun isänä, vaikka hän olikin italialainen. ”Fantastisessa” tyylissä improvisatoriset spurtit vuorottelevat vakaampien, usein tanssipohjaisten jaksojen välillä. Kontrastit ovat suuria. Musiikista välittyy kulmikas temperamentti – Pandolfi sai julkisuutta tappamalla kastraattilaulaja Giovanni Marquettin tämän omalla miekalla 21.12.1675 poliittisen väittelyn päätteeksi.
Pandolfin sonaatit op. 3 ja 4 ovat hänen italialaisten muusikkokollegoidensa muotokuvia, joiden luonne vaihtelee empaattisesta ilkikuriseen. Esimerkiksi kastraattilaulaja Clemente Antonille omistettu viides sonaatti tuntuu luovan näkökulmia sekä oikuttelevasta diivasta että jumalaisesta äänestä, ja Isä Benedetto Stellan tieteelliset saavutukset assosioituvat ekspansiivisiin kuvioihin (sonaatti op. 3 nro 3). Heikki Laitinen vinkkaa levykansijutussa, että ovatkohan myös polskat pelimannien lähipiirin muotokuvia. Niissä on tähän kyllä aineksia.
Kentala ja Polso antavat palaa ja ottavat kaiken irti Pandolfin affektimaalailusta ja ylettömästä kuviotulituksesta mutta herkuttelevat myös lyyrisempien jaksojen alati muuttuvilla koristeilla. Polskat on sommiteltu nopeasti vaihtuvaksi ketjuksi. Kiihtyvät tanssit ovat pääosassa, mutta juro tuumailukin saa osansa. Joskus paussit polskien ja sonaattien välillä on jätetty tarkoituksellisen lyhyiksi niin, että ne tuntuvat jatkuvan kuin samana kappaleena, uusin näkökulmin. Joskus Pandolfin sonaatit loppuvat ikään kuin kesken, hitaaseen osaan, ja samoin polskat päättyvät joskus kuin seinään. Suorasukaisuus ja erilaisten näkökulmien hakeminen yhdistävät maailmoja, ja kuulijan mielessä kaikki sulautuu kokonaisuudeksi, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Lue henkilökuva Kreeta-Maria Kentalasta kesäkuun Rondosta: ”Barokki, polskat ja salaa harjoittelun taide”
Harri Kuusisaari
