Edward Elgarin Cockaigne-alkusoitto on elämää kihisevä katsaus 1900-luvun alun edwardiaaniseen Englantiin ja eritoten Lontooseen. Kuten pääkaupungissa käytetty cockney-slangi sävellys on ollut vierasmaalaisille muusikoille usein vaikeasti tavoitettava, mutta Sakari Oramo on onnistunut Tukholman filharmonikoiden kanssa vakuuttamaan katu-uskottavuudellaan tiukkapipoisiksi tiedetyt brittikriitikotkin. ”Rakastavaksi” luonnehti BIS:n levyttämää tulkintaa Guardianin Andrew Clements.
John Fouldsilla (1880-1939) ei ollut muodollista musiikkikoulutusta. Hän elätti itsensä toisinaan kevyellä musiikilla, hänen elämäntapansa poikkesi sovinnaisesta keskiluokkaisuudesta ja hänellä oli epätavallisia yhteiskunnallisia mielipiteitä. Tuon enempää ei tarvittu hänen sulkemiseensa englantilaisen musiikkielämän ulkopuolelle ja unohtamiseksi liki 50 vuodeksi. Keltic Lament vuodelta 1911 oli elegisine harppuineen ja sellosävelmineen hänen tunnetuin teoksensa.
Sibeliuksen sinfonioissa Oramo ei ole juuttunut kiveen hakattuun traditioon, vaan hyödynsi levytyksissään Birminghamin kaupunginorkesterin taituruutta ja kokemusta – orkesteri oli levyttänyt Sibeliuksen sinfoniat 1980-luvulla Simon Rattlen johdolla. Dramaattinen ja dynaaminen seitsemännen sinfonian tulkinta tavoittaa nopeista tempoistaan huolimatta hienosti myös musiikin kaihon ja avaruuden.
Magnus Lindbergin Seht die Sonne valmistui vuonna 2007 ja otsikko on poimittu Arnold Schönbergin Gurre-laulujen lopusta, jossa nouseva aurinko valaisee ihmisiä synkän tragedian jälkeen. Seht die Sonne oli Lindbergin laajimpia sävellyksiä sitten 1980-luvun Kraftin ja 1990-luvun Auran ja RSO saa Oramon johdolla sen harmonisen auringon paistamaan täydeltä terältä.
Antti Häyrynen
