Esa-Pekka Salonen ilmestyi julkisuuteen modernistisena säveltäjänä, mutta komeettamainen kapellimestarin ura kaappasi julkisuuskuvan pitkäksi aikaa. 1980-luvun loppuvuosia lukuun ottamatta hän on kartuttanut tuotantoaan tasaisesti. Häntä voi hyvin luonnehtia nykyaikaiseksi säveltäjäkapellimestariksi, jolle orkesteri ja sen eri instrumentit ovat loputon inspiraation lähde.
Yhteistyö eri muusikoiden kanssa on tuottanut Salosen sävellysluetteloon konsertoivia ja muutoin solistisia teoksia. Varhain virinnyt ystävyys sellotaiteilija Anssi Karttusen kanssa toi Saloselle oman sellosävellysten kehityslinjan, joka viihtyi taiteen äärirajoilla ja houkutteli esiin luovaa hulluutta. Lähtökohtana voi pitää Yta III:ta (1986), jossa soolosello sätkyttelee liian lähelle liekkiä lentävänä hyönteisenä.
Karttuselle valmistui vuonna 2000 minikonsertto Mania sellolle ja kamariorkesterille, edelleen henkisesti ja fyysisesti hurjaa musiikkia. Vuonna 2016 sellotaiteilija Yo-Yo Ma’lle sävelletty sellokonsertto on kokoonpanoltaan, elekieleltään ja kestoltaan suurta musiikkia. Monet aikaisempien selloteosten elementeistä ovat yhä mukana, mutta entistä eeppisempinä ja loisteliaampina. Fantastisessa orkesteriosuudessa voi olla kuulevinaan jopa jälkiä Salosen sävellysopettaja Einojuhani Rautavaaran vaikutuksesta.
Salonen ja Ma kantaesittivät ja pian sen jälkeen levyttivät sellokonserton, mutta Nicolas Alstaedtin ja Rotterdamin filharmonikkoja johtavan Dima Slobodenioukin konserttitaltiointi vuodelta 2018 on kerännyt paljon kiitosta – myös säveltäjältä.
Salosen sellokonsertolla on kolme osaa, mutta ne on merkitty nykyaikaiseen tapaan pelkillä järjestysnumeroilla. Ensimmäisellä osalla oli säveltäjän muistiinpanoissa otsikkona ”Chaos to line”, osapuilleen ”Kaaosta linjaamassa”. Sellosoolo on ikään kuin komeetta, jota orkesterin soittimet seuraavat. Sekasorrosta ja monimutkaisuudesta kasvaa yksinkertaisuutta.
Toinen osa alkaa ja päättyy suurena kiilamaisena sointipilvenä, josta sellosoolo erottuu erillisenä ja pohdiskelevana. Puolivälissä sello irtaantuu duettoon alttohuilun kanssa. Kolmas osa käynnistyy hitaasti mutta kiihtyy villeihin tanssirytmeihin. Lopussa musiikki rauhoittuu energiansa polttaneena ja sellosoolo katoaa astraalisiin korkeuksiin.
Maurice Ravelin Duo viululle ja sellolle on Alphan levylle yllättävän yhteensopiva kumppani. Ravelin säveltämäksi musiikki on karua ja kulmikasta, mutta konserton jälkeen sillä on tasoittava ja aisteja herkistävä vaikutus. Pekka Kuusisto on Alstaedtin kumppanina spontaani ja kekseliäs, ja Duon hidas osa soi pakahduttavan elegisenä.
Antti Häyrynen
Levyn ohjelma:
Salonen: Cello Concerto &
Ravel: Sonata for Violin and Cello
Nicolas Altstaedt, sello
Pekka Kuusisto, viulu
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Rotterdam Philharmonic Orchestra
ALPHA627 Alpha Classics (2022) | 3760014196270
Esa-Pekka Salonen (1958–) Cello Concerto
1. Cello Concerto: I. 13:11
2. Cello Concerto: II. 9:24
3. Cello Concerto: III. 13:30
Maurice Ravel (1875–1937) Sonata for Violin and Cello
4. Sonata in A Minor for Violin and Cello, M. 73: I. Allegro 5:32
5. Sonata in A Minor for Violin and Cello, M. 73: II. Très vif 3:19
6. Sonata in A Minor for Violin and Cello, M. 73: III. Lent 6:30
7. Sonata in A Minor for Violin and Cello, M. 73: IV. Vif, avec entrain 5:53
Kokonaiskesto 57:00
Esa-Pekka Salonen (s. 1958) sävelsi vuonna 2000 sellolle ja yhtyeelle minikonserton nimeltä Mania. Vuonna 2016 sellotaiteilija Yo-Yo Ma’lle valmistunut sellokonsertto on kaksi kertaa laajempi teos sekä kestoltaan että kokoonpanoltaan. Ma levytti teoksen tuoreeltaan Salosen kanssa, mutta Nicolas Altstaedtin ja Dima Slobodenioukin livetallennus tavoittaa hienosti teoksen kosmiset vaikutelmat.
Salonen on sielultaan modernistinen säveltäjä, joka haluaa perustella valintojaan:
”Konsertto on yksinkertaisesti teos, jossa yhdellä tai useammalla soittimella on muita merkittävämpi rooli. Konsertto ei edellytä tiettyä muotorakennetta samalla tavoin kuin sinfonia. Minua miellyttää myös ajatus virtuoosista toimimassa fyysisillä (ja toisinaan henkisillä) äärirajoillaan”
”Olen oppinut myös, ettei virtuoosisuus rajoitu vain soittamisen mekaniikkaan. Todellinen virtuoosi pystyy tavoittamaan kauneuden ja ilmaisevuuden hiljaisimmillakin hetkillä, täyttämään lähes pysähtyneen tilan elämällä käyttämällä muusikon mielikuvitusta ja kykyä kommunikointiin… Loppujen lopuksi kaikki nuo symbolit paperilla eivät merkitse mitään ennen kuin joku herättää ne eloon.”
Konserton lähtökohtana oli sooloselloteos Knock, Breathe, Shine ja sen mielikuvat komeetoista ja pilvistä, joista syntyy saumatonta sellosaundia ja orkesterin tilatehoja yhdistelevä näytös. Kolmiosaisuudestaan huolimatta teos hahmottuu polveilevaksi fantasiaksi. Toinen osa tiivistyy intiimiksi kuulosteluksi, sellosooloksi, jota eri orkesterisoittimet kommentoivat. Tekstuurin avautuessa osan lopulla suuriin glissandoihin ja huljuviin jousiin musiikki saa uuden, aistillisen ja finaalissa lunastuvan ulottuvuuden. Päätösosan taiturilliseen tanssiin ottavat osaa myös orkesterin lyömäsoittajat ja klarinetti.
Maurice Ravelin (1875–1937) duosonaatti viululle ja sellolle sai alkunsa vuonna 1920 kunnianosoituksena kaksi vuotta aiemmin kuolleen Debussyn muistolle. ”Keskittyminen vain olennaiseen on tässä teoksessa viety äärimmäisyyksiin, soinnin palvonta on jätetty kokonaan syrjään melodian hyväksi”, kuvasi säveltäjä.
Avausosan ilmaisuun ei kuulu impressionistinen tunnelmointi: musiikki pyörii ahtaassa rekisterissä, ja soittimien melodialinjat risteilevät toistensa poikki kehittäen hankaussähköä ja kuin palettiveitsellä esiin raapaistuja värejä. Pizzicatoilla käynnistetyssä toisessa osassa on scherzon luonne ja pirullista pisteliäisyyttä. Hitaan osan paahtunut, voipunut tunnelma yrittää murtautua unenomaisesta maailmastaan, mutta uppoaa sinne lopussa. Virtuoosisessa finaalissa soittajat ottavat ohjat käsiinsä, mutta äkkipikaiset otteet ja itsepintaiset rytmit vetävät heitä modernistiseen risukkoon, josta ponnistetaan sankarillisesti vapauteen.
Antti Häyrynen
