Kalevi Aho (s. 1949) on yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä säveltäjiä, vaikka asiaa ei meillä aina muisteta painottaa. Guardian-lehden mukaan Aho kuuluu kymmenen merkittävimmän pohjoismaisen säveltäjän joukkoon, ja Gramophone-lehti on nostanut hänet maailman merkittävimmäksi eläväksi sinfonikoksi.
Aho on aina ollut oman tiensä kulkija ja vaalinut itsenäisyyttään modernististen ja traditionalististen pyrkimysten välissä. “Säveltäjän työllä ei ole merkitystä, ellei säveltäjällä ole jotain tärkeää sanottavaa ja annettavaa ennen kaikkea muille ihmisille, omille aikalaisilleen”, Aho kirjoitti vuonna 1996. Hänen mielestään säveltäjän on otettava kantaa ja kyettävä tavoittamaan kuulijansa.
Ahon musiikki puhuu suoraan mutta ei päästä kuulijoitaan helpolla. Hänen musiikkinsa luotaa kriittisesti maailmaa, mutta teoksista ei löydy rautalangasta väännettyjä julistuksia tai ohjelmia. Musiikin ja todellisuuden suhdetta voisi hänen tapauksessaan kuvata beethoveniaaniseksi: sanoma on sulautunut osaksi sinfonista tai konsertoivaa draamaa. Tässä suhteessa Aho on jatkanut Beethovenista Mahlerin ja Shostakovitshin kautta kulkevaa perinnettä.
Ensimmäinen viulukonsertto oli vuonna 1981 Ahon ensimmäinen konsertto, jota vuonna 1984 seurasi ensimmäinen sellokonsertto. Konserttoja on sen jälkeen syntynyt yhteensä kolmisenkymmentä, joukossa konsertot harmonikalle, thereminille, kontrafagotille, baritonitorvelle, piccoloklarinetille ja patarummulle. Palatessaan 2010-luvulla viuluun ja selloon konserton solistina Aholla oli takanaan valtava kokemus konsertoivien jännitteiden ja erilaisten soitinyhdistelmien käsittelijänä.
Aho aloitti viulunsoiton kymmenvuotiaana, ja toinen viulukonsertto (2015) on välineensä läpeensä tuntevan säveltäjän teos. Kun teoksen alkuperäinen kantaesitys Saksassa kariutui, viulutaiteilija Elina Vähälä tarjoutui toteuttamaan hankkeen ja Kymi Sinfoniettasta tuli luontevasti konserton kantaesittävä orkesteri. Toisen sellokonserton (2013) synty liittyy Naantalin musiikkijuhliin, jossa Arto Noras ja Frans Helmersson kantaesittivät vuonna 2012 Ahon konserton kahdelle sellolle. Tehtävästä innostunut Noras kantaesitti uuden sellokonserton musiikkijuhlilla Sinfonia Lahden kanssa vuonna 2014.
Molemmat konsertot kertovat, kuinka taitavasti Aho pystyy muuntelemaan konsertoivaa jännitettä. Toisen viulukonserton kolmiosainen rakenne on perinteinen, mutta kekseliäs soitinnus ja suuren tyylin draama tekevät teoksesta hyvin persoonallisen. Viisiosaisesta toisesta sellokonsertosta syntyy hyvin erilainen tarina, joka nostaa esiin soolosoittimen filosofoivan luonteen. Elina Vähälä ja Jonathan Roozeman ovat BIS:n levytyksen suvereeneja solisteja, ja Olari Eltsin johtama Kymi Sinfonietta loihtii orkesteriosuuksista kaikki Ahon jännittävät tehot.
Antti Häyrynen
Levyn ohjelma:
Kalevi Aho: Concertos for Violin and for Cello
Elinä Vähälä, viulu
Jonathan Roozeman, sello
Olari Elts, kapellimestari
Kymi Sinfonietta
BIS-2466 SACD Hybrid (2023) | 7318599924663
Kalevi Aho (1949–) Violin Concerto No. 2
1. I. Allegro 12:12
2. II. Adagio 11:00
3. III. Vivace, leggiero 8:51
Kalevi Aho (1949–) Cello Concerto No. 2
4. I. Berceuse 7:11
5. II. Presto 5:42
6. III. Adagio 7:37
7. IV. Allegretto 3:47
8. V. Epilogue 6:32
Kokonaiskesto 64:38
Viulu on Kalevi Ahon oma instrumentti, ja toista viulukonserttoa (2015) säveltäessään hän testasi itse solistiset osuudet. Se ei tehnyt säveltämisestä helpompaa: ”Viulukonserton säveltäminen on tavallista haasteellisempaa useasta syystä. Ensinnäkin merkittäviä viulukonserttoja on jo niin monia, että ei ole helppo luoda uutta hyvää konserttoa kilpailemaan kaikkien vanhempien mestariteosten kanssa. Toiseksi, jos haluaa säveltää todella idiomaattista viulutekstuuria, vaarana on, että sävelkieli tulee kliseiseksi: alkaa liiaksi käyttää sellaisia kädelle hyvin istuvia kuvioita, joita viulukirjallisuus on jo täynnään.”
Toisessa viulukonsertossa orkesteriosuus on integroitu ensimmäistä tiiviimmin kokonaisuuteen, mutta samalla sitä on käsitelty aiempaa monipuolisemmin.
Soolo-osuus edustaa suurta formaattia, ja se soi orkesteriin nähden aiempaa ”täydemmin” mm. runsaiden moniotteiden ansiosta.
Kolmiosainen rakennelma on perinteinen (nopea-hidas-nopea), mutta ilmaisu on päivitetty 2000-luvulle. Orkesterina on sinfoniettakokoonpano, lisättynä mm. baritonitorvella. Teos on räätälöity Elina Vähälän levyllä silkkisesti viimeistelemälle soolo-osuudelle. Hänen millintarkka taituruutensa ja kontrolloitu intensiteettinsä saavat teoksen kiehumaan ja säteilemään, Olari Elts ja Kymi Sinfonietta valppaina kumppaneinaan.
Ahon monien konserttojen joukossa toisen viulukonserton soolosoitin tulee lähelle säveltäjän ”omaa ääntä”. Aho luonnehti konserttoa kantaesitykseen:
”Voimakaspiirteinen ensimmäinen osa (Allegro) alkaa lyhyehköllä orkesterin johdannolla, jota seuraa solistin väkevä ensimmäinen repliikki. Osan keskivaiheilla on kadenssi, ja osa loppuu nopeaan strettaan.
Hitaassa toisessa osassa (Adagio) solisti hallitsee tapahtumia vielä ensimmäistä osaa enemmän. Adagio alkaa samalla solistin avausmotiivilla kuin ensimmäinen osakin, mutta nyt tämä on luonteeltaan lyyrisempi ja laulavampi. Dramaattisen huipennuksen jälkeen osa hiljenee flageolettisäveliin ja lopulta sävelten ja hälyjen välisiin ’puoliääniin’. Kolmas osa (Vivace, leggiero) on taas luonteeltaan tanssillinen ja edellisiä kepeämpi. Lopussa tempo kiihtyy villiin, virtuoosiseen prestissimoon.”
Toisen sellokonserton (2013) viisiosainen rakennelma on tummasävyinen, ja orkesterin sinfonietta-kokoonpano tuo siihen tiiviyttä ja ketteryyttä. Jonathan Roozemanin soittama soolo-osuus kaivaa sellosta yhtä hyvin syvää pohdiskelevaa sointia kuin tummanpalavaa virtuositeettia. Samalla Aho karttaa sellokonserttokirjallisuuden tyypillisiä ratkaisuja ja antaa pääosan alun Kehtolaululle ja laajalle Adagiolle, joihin nopeat jaksot liittyvät intensiivisinä irtiottoina.
Aho kuvaa itse teoksen kaaren: ”Konsertto alkaa laulavalla Berceusella, jota seuraa nopea, virtuoosinen Presto-osa 5/8-tahtilajissa. Konserton ytimenä on kolmas osa, Adagio. Solisti vallitsee kauttaaltaan tätä kadenssinomaista osaa. Lyhyehköä Allegrettoa seuraa teoksen päättävä Epilogi. Siinä palaa muistumia avausosasta, ja ne johdattavat kadenssiin, jossa solisti soittaa pelkkiä flageoletteja ja pizzicatoja. Konsertto päättyy toisen osan mieleen tuovaan virtuoosiseen koodaan 5/8-tahtilajissa.”
Toisessa sellokonsertossa Jonathan Roozeman ankkuroi aloittavassa kehtolaulussa musiikkiin hienon, eri rekistereissä filosofisesti soivan sävyn. Se saa täyttymyksensä laajassa Adagiossa, mutta siitä kasvavat myös kadenssien ja finaalin taiturinäytökset. Yhtä saumatonta ja ilmiömäistä on myös Olari Eltsin johtaman Kymi Sinfoniettan soitto, jonka Bis:n monikanavaäänitys tarjoilee mehevänä ja sooloissaan yksilöllisenä.
Antti Häyrynen
