Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 10.1. Johtajana Sir Mark Elder.
Claude Debussyn ja Richard Wagnerin tunnetuimpia teoksia ilman solistia – harvoin tällä ohjelmakonseptilla irtoaa suurta iltaa, mutta kun brittiläinen kokenut mestari Sir Mark Elder johti Radion sinfoniaorkesteria kauden avauskonsertissa, se riitti tuottamaan täysipainoisen annin täydelle salille.
Harvoin RSO on soinut niin hienostuneesti kuin Elderin käsissä. Sen saattoi kokea jo aloitusnumerossa, Debussyn Faunin iltapäivässä, joka soi Yuki Koyaman huilusoolosta alkaen raukeissa haaveissa leijuen, sametinpehmein soinnein ja pitkin, pidätellyin fraasein. Mikäpä tässä oli kuulijan köllötellessä, vaikka faunin haaveet olivatkin pikemmin uneliaita kuin eroottisia.
Debussyn La mer vaatii orkesterisoitolta tarkkaa hienosäätöä, todellista sointikemiaa, sillä ”kolme sinfonista luonnosta” (teoksen alaotsikko) eivät kuvaa merta realistisesti vaan symbolisesti, toistuvien motiivien eläessä omaa musiikillista elämäänsä tuulen, veden ja valon molekyyleinä. Kuvataiteen vertauskohdista yhtä lähellä ovat japanilaiset puupiirrokset kuin eurooppalaiset impressionistit – partituurin kansilehdellä oli rajaus Katsushika Hokusain teoksesta Suuri aalto.
Sikäli on turhaa aprikoida sitä, oliko Debussylla mielessään rajusti tyrskyävä Atlantti vai lempeämpi Välimeri. Tulkitsija voi kyllä musiikillisella muodonnalla ottaa tähän kantaa: korostaako elementtien törmäilyä vai sulautumista. Sir Mark Elder otti linjakkaalla ja sofistikoituneella näkemyksellään jälkimmäisen lähtökohdan, ja RSO soitti herkällä sointiaistilla ja tarkasti välkehtivin yksityiskohdin. Kuulin erityisesti puhaltimien osuuksista asioita, joihin en yleensä ole kiinnittänyt huomiota. Erottelevalla akustiikallakin oli siinä osuutensa.
Elder on tunnettu Wagnerin oopperoiden tulkki, ja heti säveltäjän Tristanin ja Isolden alkusoiton kuuluisissa tritonus-soinnuissa hän johdatti muusikot ja kuulijat olennaisen äärelle. Hän malttoi kuunnella hiljaisuutta ja korosti enemmänkin pysähtyneiden hetkien eksistentiaalista luonnetta kuin rakkauden kaihertavaa kaipuuta. Alkusoiton kontrapunktinen rikkaus korostui, ja siihen liitetyssä oopperan loppukohtauksessa, Isolden transfiguraatiossa (Wagnerin oma termi Lemmenkuolon sijaan) musiikki kaartui kauniisti ja ilman heroista paisuttelua kohti kirkastusta.
Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien orkesterikooste oli Elderin itsensä tekemä ja rakenteeltaan aika yksinkertainen. Hän ei lähde kalastelemaan koko jättioopperan kohtauksia ja teemoja vaan liittää toisiinsa kolmannen näytöksen alun, Kisällien tanssin ja Mestareiden kulkueen ja päättää kokonaisuuden oopperan alkusoittoon. Se toimii, sillä alkusoitto jo sinänsä laittaa kaikki teemat riemukkaaseen kontrapunktiseen pyöritykseen, ja mukaan saadaan myös Hans Sachsin syvähenkistä melankoliaa ja juhannusjuhlan tunnelmaa.
Jälleen oli RSO:n puhaltajilla ja vaskilla tilaisuus loistaa. Myös jousiston kirkas perusväri sopi hyvin tähän teokseen, vaikka muhkeaa keskieurooppalaista Wagner-sointia ei kuultukaan.
Harri Kuusisaari
