Helsingin barokkiorkesterin joulukonsertti Musiikkitalossa 22.12. Joht. Aapo Häkkinen. Latvian radiokuoro ja solistit. Bach, Buxtehude, Lebègue, Schumann.
Suomalaisen barokkiorkesterin joulukonsertti Ritarihuoneella 22.12. Marc Mauillon, valmennus. Daquin, Charpentier.
Maanmainioiden barokkiorkesterien, Hebon ja FiBon, joulukonsertit sattuivat peräkkäin niin, että molempiin ehtiminen teki tiukkaa. Silläkin uhalla valitsin molemmat, sillä ohjelmat täydensivät niin hienosti toisiaan. Hebo keskittyi saksalaiseen barokkiin, Bachin Jouluoratorion osiin ja Buxtehuden joulukantaattiin, kun taas FiBo otti keskiöön ranskalaisen barokin suurnimen Marc-Antoine Charpentierin, jonka Jouluyön messu huipensi parhaan mahdollisen joulumusiikin kattauksen.
Konserttipari antoi tietenkin mahdollisuuden vertailuun. Saksalainen barokin joulumusiikki on hengellistä ja polyfonista, ja se perustuu useimmiten luterilaisiin koraaleihin ja raamatullisiin teksteihin. Kuulija viedään riemukkaan julistuksen ja mietiskelyn äärelle. Keskiössä ovat joulun mysteeri ja Kristuksen syntymän teologinen merkitys.
Ranskalainen joulubarokki taas on etenkin Charpentierin osalta intiimimpää, ja aistillinen nautiskelu korvaa syvän mietiskelyn, elegantti koristeellisuus polyfonian. Perustana ovat katolinen perinne ja ranskalaiset joululaulut, noëlit, kansanomaisine melodioinen. Tanssillisuuttakin on (menuetti, gavotti, bourrée jne.), ja joulun ilo ja valo korostuvat enemmän kuin ihmiseksi tulon mysteeri.
Tämä tietenkin on yleistystä: joskus piirteet saattavat yhdistyä. Jälkitunnelma Hebon ja FiBon konserttien jälkeen oli kuitenkin täyteläinen juuri annin selkeän eroavuuden vuoksi. Niin hengellisyyden kuin aistillisen kauneudenkin kaipuu tulivat ravituiksi.
Helsingin barokkiorkesterin johtaja Aapo Häkkinen kumarsi konserttinsa aluksi ranskalaiseen suuntaan soittamalla Nicolas-Antoine Lebèguen Noëleja Musiikkitalon uruilla ylätason soittopöydältä. Hieno soitin sopii tähänkin musiikkiin, vaikka äänikerroissa olikin soinnillista uhkeutta enemmän kuin intiimiä joulun tuiketta. Hänen kävellessään alas sopraanosolisti Johanna Falkinger lauloi Schumannin Offertoriumin, ja sitten päästiin asiaan.
Vai päästiinkö? Bachin Jouluoratorion alku on joulun riemun klassisin ilmaus: patarummut ja puhaltimet kutsuvat, jouset ja trumpetit yhtyvät fanfaarikuvioihin, ja kuoro julistaa: Jauchzet, frohlocket, auf, preiset die Tage. Isokokoisen Hebon muusikot loivat yhtä aikaa loisteliaan ja tanssillisen menon, mutta Latvian radiokuoron osuus yllätti vaisuudessaan. Etenkään mieslaulajien ilmeettömästä olemuksesta ei välittynyt minkäänlaista osallisuutta juhlaan.
Mitä on tapahtunut? Kuoro on alansa kuuluisimpia, ja se on tehnyt esimerkiksi Ondinelle hienoja levyjä. Oliko nyt mukana matkaväsymystä, vai tekikö Musiikkitalon kuiva akustiikka tepposet? Onneksi jatko oli pirteämpi, ja etenkin naisäänten kirkas, plastinen sointi ilahdutti. Silti: kun aina Enkeli taivaan -koraali kajahtaa, odotan kohottavaa, intomielistä tunnelmaa. Nyt kuultiin vain kaunista laulua.
Jouluoratoriosta kuultiin ensimmäinen ja viimeinen osa, ja ratkaisu toimi hyvin. Kansainvälisillä vierailla täydennetty orkesteri kahden miehen korkuisine kontrafagotteineen soi rikkaasti, ja Häkkinen korosti rytmistä elävyyttä niin, ettei kontrapunkti koskaan tuntunut raskaalta. Vastaavasti hartaat hetket saivat vaatimansa tilan. Solistijoukko oli tasokas: Johanna Falkinger ja Maria Seider sädehtivät aarioissaan, Marcel Beekmanin naseva tenori pureutui tekstiin intensiivisesti, ja Cornelius Uhlen basso soi lämmintä auktoriteettia.
Jouluoratorion osien välissä kuultiin Buxtehuden joulukantaatti Erfreue dich Erde, jonka stemmalta stemmalle viestikapulana kulkeva kontrapunkti sai joka taitteessa uutta ilmettä. Jäi kaipuu kuulla lisää Buxtehudea, vaikka sitten paljon esitetyn Bachin sijaan, jos valita pitää.
Ylimääräisiä en ehtinyt jäädä kuulemaan, kun toinen konsertti oli jo alkamaisillaan. Onneksi raitiovaunu tuli paikalle kuin tilattuna, joten en myöhästynyt kuin ensimmäisen kappaleen verran.
Tunnelma Ritarihuoneella oli aivan erilainen jo akustiikan vuoksi. Kun Musiikkitalo on barokkiorkesterille aina vähän nuiva, Ritarihuoneen kaiku oli huumaava, ehkä liiallinenkin.FiBon ja kahdeksan laulusolistin yhtye oli kokoonpanona huomattavasti pienempi kuin Hebon ja Latvian radiokuoron juhlajoukkue, mutta ääntä tuli tässä tilassa yhtä paljon, ellei enemmänkin.
Laulajien valmennuksesta oli vastannut ranskalainen Marc Mauillon, ja kun mukana oli Tuuli Lindebergin, Teppo Lampelan ja Jussi Lehtipuun kaltaisia alan konkareita, tyylitietoisuus oli taattu.
Charpentierin musiikki sai sille kuuluvan, intiimillä tavalla haltioituvan, tarkkaan ornamentointiin ja tekstin käsittelyyn perustuvan ilmeen. Teokset Venite ad me ja Transfige dulcissime Jesu eivät ole varsinaista joulumusiikkia, mutta sopivat silti hyvin tunnelmaan. Etenkin jälkimmäisessä kuuluu säveltäjän tapa pukea kristillinen sanoma korventavan kaipuun ja halun ilmaisuun, esimerkiksi suloisesti raastaviin harmonisiin pidätyksiin, jotka assosioituvat enemmän maalliseen rakkauteen.
Louis-Claude Daquinin Noël et musette on joululaulujen perustalta tehty urkuteos, tällä kertaa Marianna Henrikssonin tyylikkäästi sovittamana. Siinä melodioita varioidaan ja koristellaan loputtomasti soivan urkupisteen yllä. Soitinmaailma viittaa säkkipilleihin ja pastoraalimaisemaan. Jalkakin alkaa väpättää tanssillisten rytmien tahtiin. FiBon ensemble tavoitti hyvin hypnoottisen tunnelman.
Charpentierin Jouluyön messu on sävelletty Pariisin Saint-Paul–Saint-Louis’n jesuiittakirkkoon vuonna 1694, ja sen erityispiirteenä on katolisen perinteen yhdistäminen kansanomaisiin joululauluihin. Teos laajensi jo aikoinaan messun sosiaalista tavoitettavuutta, ja sen suosio on säilynyt nykypäivään saakka.
Arvokkaan ja ihmisläheisen ilmaisun yhdistelmä tehosi jälleen. Yksinkertaisuus lomittui osaksi taidokasta äänenkuljetusta. Vokaaliokteton jäsenet saivat myös solistisia puheenvuoroja, ja huilut ja gambat väreilivät jouluyön taikaa.
