Bel canto, ”kaunis laulu”, ei ole vain 1800-luvun italialaisten säveltäjien, Rossinin, Bellinin ja Donizettinoopperoihin liittyvä tyylinmääre vaan myös laulutapa, jossa tiivistyvät pitkän melodian kannatteluun, taiturillisuuteen ja tunneilmaisuun liittyvät ihanteet barokin ajalta alkaen.
Se tarkoittaa myös tervettä laulutapaa, jossa melodiat ja kuviot liitävät taianomaisesti, helppouden illuusiolla. Onnistuessaan siitä tulee kuulijalle selittämätön hyvän olon tunne. Tämä toteutui upeasti Turun musiikkijuhlien konsertissa, kun bel canto -tenorien kuningas Juan Diego Florez vihdoin pääsi esiintymään monien koronan takia tehtyjen siirtojen jälkeen.
Kun perulainen Florez aloitti uransa nousukiidon 1990-luvulla, hän hämmästytti korkeilla äänillään ja ketterillä kuvioillaan. Tuolloin ääni oli nykyistä solakampi ja terävämpi, mutta vuosien mittaan tummuutta, pehmeyttä ja mehukkuutta on tullut lisää. Vaikka ylä-äänten kalske ei ole aivan sama kuin ennen, tekniikan terveydestä ei ole kadonnut yhtään. Näkemystä ja dramaattisia vivahteita on sen sijaan kertynyt, ja tuloksena on valloittava yhdistelmä kypsyyttä ja nuorekkuutta.
Turun konsertissaan Florez ja pianisti Vincenzo Scalera tarjosivat klassisen resitaaliohjelman, joka alkoi ”antiikin aarioilla” ja jatkui Tosin laulujen vauhdittamana Rossinin, Bellinin, Donizettin, Verdin ja Puccinin aarioihin. Ohjelma oli monipuolisesti laadittu, sillä mukana oli harvoin kuultuja Bellinin lauluja ja Donizettilta tutuimpien numeroiden sijaan kohtaus hänen viimeisestä grand opérastaan Dom Sebastien, roi de Portugal.
Gluckin, Caccinin ja Carissimin aarioissa Florez tasapainoili taitavasti koruttoman linjan ja aistillisen huokailun välillä. Jalous on ollut aina hänen tenoritaiteensa tunnusmerkki, ja nyt sitä saatiin yltäkylläisesti. Carissimin Vittoria, vittoria -aarian taiturikuviot saivat hauskaa lisämerkitystä siitä, että kyseessä ei ollut intohimon vaan moralismin voitto.
Bellinin lauluissa säveltäjän melankolinen melodiapunonta tulee esiin vielä puhtaammassa muodossa kuin hänen oopperoissaan. Florez paneutui niiden vähän naiiveihinkin runokuviin ylevällä herkkyydellä, venytellen ja pidätellen fraaseja maukkaasti muttei liikaa. Toisinaan kaipasin mukaan enemmän sotto vocea, himmennysten ja ohennusten taidetta, joka kuuluu oleellisesti bel cantoon. Florez ei ole jostain syystä kovin suuri sen ystävä.
Rossinin Semiramiden La speranza piu soave on kuulunut Florezin bravuureihin jo pitkään, ja harvapa sitä paremmin tulkitsee. Epätoivoisesta lemmen anelusta on kyse, ja Florez latasi sen täyteen sävyjä melodramaattisesta kilpakosijoiden kuvittelusta taistelutahtoiseen koloratuurien tulitukseen. Hänestä tekee lyömättömän Rossini-tenorin se, että hän osaa säilyttää aina tietyn estetisoivan etäännytyksen – suuretkin tunteet pysyvät kuosissa ja leikin välineinä.
Donizettin Dom Sebastien, roi de Portugal -oopperaa kuulee harvoin, ja taistelunsa hävinneen kuninkaan aariaa voi kuvitella myös hyvästijätöksi suurelle uralle – teoksen säveltämisen jälkeen Donizetti suljettiin laitoshoitoon. Melankolia toteutui tulkinnassa satuttavasti.
Konsertin loppupuoli oli sikäli mielenkiintoinen, että se antoi aineksia spekuloida sillä, miten pitkälle Florez voi edetä raskaammassa ohjelmistossa eli Verdin ja Puccinin saralla. En näkisi esteitä lyyrisempien roolien suhteen, mutta Otellona häntä tuskin koskaan nähdään.
Verdin I due Forscarin aariassa hän paneutui rakkauden ja velvollisuuden ristiriitaan ja korosti vastakohtaa alun isänmaan kaipauksen ja loppu-strettan vihaa leiskuvan loiston välillä. Esitystä kuitenkin häiritsi se, että yleisö alkoi taputtaa täysillä aarian jaksojen välillä, ja vaivaantunut välikumartelu vähän latisti kokonaisuutta.
Puccinin Le Villin aariassa Florez tiristi äänestään surun, kauhun ja kaipauksen sävyjä uskottavasti, mutta jotenkin tuntui, että tässä hän ei ollut enää ihan omalla mukavuusalueellaan. Hän on kaunosieluinen prinssi, ei raastavan realistisesti kokeva Puccini-sankari.
Tostin lauluissa Florez oli kaikkein vapautuneimmillaan, antaen äänensä levätä linjan päällä ja virrata vapautuneesti. Ylimääräisissä numeroissa hän järjesti yllätyksen ja istuutui kitaran ääreen tunnelmoimaan populaarien laulujen parissa. Näin tähti toi esiin inhimillisen ja intiimin puolen itsestään, ja yleisö oli myyty. Nessun dorma oli piste iin päälle.
Yleisö oli haltioissaan kauden huippuresitaalista, jonka oleellinen osa oli Scaleran joustavasti myötäelävä, vokaalinen ja dramaattisia käänteitä maalaileva pianismi.
Harri Kuusisaari
