
Giacomo Puccinin Turandot, ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 27.8. Ohjaus Sofia Adrian Jupither, musiikinjohto Hannu Lintu.
Vaikka Puccinin Turandot onkin suosittu oopperaklassikko, se on kaikkea muuta kuin helposti toteuttava. Miten tulkita muinaisen Kiinan hirmuvalta ja kosijoitaan mestauttelevan prinsessan sisäinen maailma ja herättää orjatar Liun hahmossa kiteytyvä myötätunto eloon? Entä prinssi Calaf – löytyykö hänestä muutakin kuin kliseisen herooista valloittajaa?
Suomessa paras näkemäni Turandot oli Pet Halmenin karnevalistinen ohjaus Savonlinnan oopperajuhlille (2003), joka toi mukaan yhteyksiä Puccinin omaan elämään. Näihin viittauksiin riittää houkutuksia, sillä teos jäi säveltäjältä kesken, Liun kohtalossa on yhteyksiä hänen oman palvelijattarensa itsemurhaan jne.
Toisaalta oopperan kuvaama yhteiskunta antaa perusteita kääntää katse diktatuureihin tai tulevaisuuden dystopiaan, johon tarttuivat sekä La Fura dels Baus -ryhmän huikea spektaakkeli Münchenissä että Ville Saukkosen ohjaus Opera Boxissa, jossa Kiina on jo avaruudenkin valtias. Opera Boxin kunniakas tuotanto palaa ohjelmistoon maaliskuussa.
Suomen Kansallisoopperalla ei ole ollut onnea Turandotin kanssa. Sonja Frisellin museaalinen, kierrätetty versio vuodelta 2004 jäi pahasti Savonlinnan verrokin varjoon. Siitä oli vaikea enää panna huonommaksi, joten päivitys tarvittiin. Ikävä kyllä perjantaina ensi-iltansa saanut Sonja Adrian Jupitherin ohjaus osoittautuu sekin pettymykseksi.
Ohjaajat usein selittävät ideoitaan käsiohjelmassa, mutta harvoin ne ja itse esitys olleet niin kaukana toisistaan kuin Jupitherin Turandotissa. Hän sanoo päämääräkseen uudistaa teoksen esityskäytäntö ja tuoda nimihenkilön persoona esiin maskien ja julkisuuskuvan takaa. Vaikutti lupaavalta – Turandot itse valtarakenteiden vankina ei ole huono ajatus.
Mutta mitä nähtiin? Laiskaa, staattista seisoskelua koko lavan täyttämällä portaikolla. Heti alussa kävi ilmi, ettei kuoroon ollut saatu juuri mitään läsnäolon ja reagoinnin otetta, vaikka sen pitäisi ilmentää ritualistista jännitettä ja opportunistista massahysteriaa verenhimoineen ja äkkinäisine sääleineen. Käsiohjelmassa esiteltiin ohjaajan lisäksi myös ”liikeohjaaja” Katarina Sörenson. Mistähän hänelle maksettiin? En paljoa liikettä lavalla nähnyt.
Turandotin ilmestymiset Persian prinssiä mestauttamaan ja arvoituksia Calafille sanelemaan olivat juuri sellaisia kuin aina ennenkin – en nähnyt niissä merkkejä luvatusta sisäisestä ahdingosta. Entä commedia dell’artesta lähtöisin oleva ministeritrio Ping, Pang ja Pong, joka toteuttaa hirmuvallan käskyjä mutta samalla unelmoi punaisesta tuvasta ja perunamaasta? En muista nähneeni sitä näin tylsästi karakterisoituna. Halmen teki heistä Chaplinin mykkäelokuvien hahmoja ja Saukkonen pani temmeltämään aitioita myöten. Nyt – ei juuri mitään, mikä herättäisi kolkon komedian eloon.
Yhden kiinnekohdan ohjaaja on ottanut pikkutytöstä, joka on läsnä eri tilanteissa, mutta en kyennyt löytämään syvempää motivaatiota hahmolle. Lapsia on muutenkin lavalla, ja kun julmuus oli latistettu, esitystä saattoi pitää harmittomana koko perheen satuna.
Komeutta toivat Ellen Rugen valot. Portaat blokkaavat tilan niin, että lavastaja Erlend Birkelandin työstä jäi muuten ihailtavaksi lähinnä kaksi kirsikkapuuta. Onpa omaperäistä. Turandotin parveksi oli rakennettu rautakehikko. Sen olisi saman tien voinut sulkea häkiksi, jos tarkoitus oli ilmentää hänen asemaansa rituaalien vankina. Perinteistä kuvastoa jatkoi myös Maria Geberin puvustus.
Miina-Liisa Värelän sairastuttua ensi-illan Turandotina oli kakkosmiehityksen Astrik Khanamiryan. Hänellä on ytimekäs, kitkeriin sävyihin ulottuva dramaattinen sopraano, joka sopii rooliin hyvin. Aaria In questa reggia, jossa prinsessa muistelee kaukaisen esiäitinsä raiskausta, soi inhimillisesti, kun taas arvoituskohtauksessa oli asiaankuuluvaa mystiikkaa. Tuskaa ja pelkoa vieraan miehen valtaan joutumisesta olisi ohjauksessa voinut korostaa enemmänkin, mutta Khanamiryan kyllä tavoitti sen sävyt, samoin kuin lopun rakkauden voiton.
Periaatteessa en pidä tästä Franco Alfanon täydentämästä lopetuksesta, sillä se on pramea, eikä rakkauden äkillinen löytyminen kaiken koetun jälkeen ole uskottavaa. Jos Kansallisooppera olisi halunnut tuoda esiin jotain meillä uutta, niin Luciano Berion lopetus Tristanin ja Isolden mieleen tuovine ”lemmenkuolo”-hiipumisineen olisi ollut parempi.
Leonardo Caimilla on Calafin vaatimat spinto-tenorin ainekset, mutta alussa hänellä oli vaikeuksia saada ylä-ääniään syttymään. Väliajan jälkeen asia korjaantui. Nessun dorma soi komeana showpalana, ja loppuduetossa riitti kalsketta. Auli Särkiö-Pitkänen tuo käsiohjelman tekstissään osuvasti esiin se, miten Calaf edustaa fasismin ihannoimaa sankarimiestä, joka ottaa sen, mitä haluaa – oli kyse naisen, kansan tai itäisten kulttuurien alistamisesta. Olisipa ohjaaja tarttunut näihin vallan, sovinismin ja kolonialismin kiinnostaviin kysymyksiin selkeämmin.
Myös Liun roolia laulaneella Reetta Haavistolla oli Signiore, ascolta -aariassa vaikeuksia äänensä aukenemisessa, mutta raastava loppukohtaus (Tu che di gel sei cinta) meni nappiin ja kosketti. Matti Turusen basso soi muhevasti Timurin roolissa. Jussi Merikanto, Mika Pohjonen ja Tomas Pavilionis tekivät ministeritrion lähinnä asiallisesti. Terävyyttä jäi puuttumaan. Toisessa miehityksessä laulavat Ville Rusanen, Markus Nykänen ja Dan Karlström. Jussi Miilunpalo oli korostuneen heikko, fyysisestikin tutiseva keisari.
Hannu Lintu puristi Puccinin musiikista esiin draaman ja värikylläisyyden. Analyyttinen näkemys toi esiin kiinalaisten värien, ja pentatonisten aiheiden ja oudoin pelottavina soivien harmonioiden tehon, jota vaskien syvät murinat korostivat. Paikoin Linnun otteet kuitenkin kuulostivat hieman krouveilta, eivät ollenkaan italialaisilta. Tämä koskee myös monien laulajien työtä.
Linnun kanssa kapellimestarina vuorottelee Pietro Rizzo. Saisikohan hän tuotua musiikin italialaisuutta sulavammin esiin?
Harri Kuusisaari