Georg Philipp Telemann: Orpheus. Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen tuotanto Musiikkitalon Sonore-salissa. Ohjaus Vilppu Kiljunen, musiikinjohto Markus Lehtinen, puvut Pia Laaksonen, lavastus Sampo Pyhälä, valot Anton Kulagin.
Oli jo aika saada Suomeen Telemannin kadonneeksi luultu mutta 1970-luvulla löydetty Orpheus. Vaikka antiikin taru manalan vartijat soitollaan lumoavasta lyyran soittajasta on oopperan historian klassisin, Telemann tuo siihen paljon uutta. Musiikin voima jää teemana sivuseikaksi mustasukkaisuuden ja vallanhimon rinnalla.
Draaman moottorina on intohimoinen kuningatar Orasia, joka himoitsee Orpheusta ja aiheuttaa Euridiken kuoleman. Kun Orpheus on manalassa rikkonut määräystä ja menettänyt rakkaansa toiseenkin kertaan, Orasia luulee voittonsa koittaneen. Orpheus ei kuitenkaan helly daamin lemmelle, ja Orasia kostaa raivoisana – ja jää lopuksi katkerana nuolemaan näppejään, kun rakastavaiset saavat toisensa tuonpuoleisessa.
Juonittelut eivät jää tähän, sillä mukana on myös kilpaileva rakkauden kohde Ismene, joka ei esiinny muissa Orpheus-versioissa. Säveltäjän itsensä kokoama libretto sisältää runsaasti lainauksia aikakauden muista oopperoista, ja se on muutenkin hyvä esimerkki aikansa fuusiotyylistä.
Telemann osoittaa olevansa laajasti sivistynyt kosmopoliitti. Mukana on italialaisesta opera seriasta tuttuja aariatyyppejä myrskyisine kuvioineen ja valituksineen. Kuorokohtauksissa on ranskalaista aromia: ne ovat kuin suoraan Lullyn ja hänen seuraajiensa lyyrisistä tragedioista. Resitatiivit ovat saksaksi, ja musiikki muistuttaa usein suorasukaista saksalaistyyliä. Telemann punoo kaiken tämän omaksi kielekseen, jossa on barokin värikkyyttä ja teatraalisuutta.
Vilppu Kiljunen on ohjannut oopperan niin selkeästi, klassiseen epookkiin sijoittaen, että opiskelijat saavat hahmojen ja tilanteiden karaktääreistä hyvin kiinni. Alun pastoraalissa kuorolaisilla oli hieman maneristisia käsieleitä, mutta manalakohtaus oli hyvin rakennettu, ja lopussa Orasian draama tiivistyi niin, että teos piti pihdeissään loppuun saakka. Pia Laaksonen oli suunnitellut värikkäät puvut ja Sampo Pyhälä kaltevalle tasolle rakentuvan, pelkistetyn lavastuksen.
Laulajat selvisivät rooleistaan yllättävän hyvin siihen nähden, miten vähän barokkiestetiikkaa ja sen vaatimaa monipuolista äänenkäyttöä suomalaisessa laulukoulutuksessa opetetaan. Barokkioopperan esitysperinnekin on ohut: Kansallisooppera hoitaa tämän alan surkeasti, ja ainoana valon tuojina ovat barokkiorkesterit FIBO ja HEBO. Siksikin oli tärkeää, että opiskelijat saavat edes jonkin kontaktin tärkeään genreen. Alan asiantuntija Tuuli Lindeberg oli ollut valmentamassa tuotantoa.
Leila Saari oli kuningattarena juuri sellainen diiva kuin pitääkin, ja lopun epävarmuus ja hulluus tulivat esiin eläytyvästi. Alussa kuviot olivat vähän jäykänlaisia. Sakari Topi on muhevaääninen basso, joka vaikutti Orpheuksena pikemmin sympaattiselta naapurinpojalta kuin ylevältä runoilijalta. Barokkityyli kaipaisi vähän laulutavan keventämistä.
Maija Rautasuon sopraano helisi kirkkaasti Euridicena, ja mallikkaasti lauloi myös Maja Burggraaff Ismenenä. Joona Juntunen oli ilmeikäs Pluto, ja Ville Enckell oli päässyt Eurimedesina jo jyvälle sävykkäästä barokkityylistä.
Oopperakoulutuksen professorin Markus Lehtisen johtama orkesteri pääsi illan mittaan yhä eloisampaan barokkitunnelmaan. Barokkiviulun opettaja Minna Kangas oli konserttimestarina näyttämässä mallia, miten tätä musiikkia fraseerataan. Soitossa oli sopivasti rytmistä imua ja karaktäärien vaihtelua. Continuossa jäi kaipaamaan lisää draamallista aktiviteettia. Sähkökitara oli otettu mukaan ujeltamaan muutamassa draaman käänteessä. Sekin sopi Telemannin monityylisyyteen.
