
Vuodenkierto on jälleen taittunut keskikesän nykymusiikkijuhlaan eli kamariorkesteri Avantin Suvisoittoon Porvoon Taidetehtaalla. Tämänvuotinen festivaali fokusoi tšekkiläisen Ondrej Adámekin hienovireisesti rakennettuun ja vangitsevan ilmaisuvoimaiseen musiikkiin, jonka lähes taianomainen kerronta on omiaan viemään kuulijansa mukanaan jännittävän monikerroksisten, arvoituksellisten soivien tarinoiden maailmaan, joiden saattaminen elävään asuunsa vaatii esittäjiltään aivan erityistä, liki musiikkiteatterillista omistautumista.
Alun perin säveltäjän oli määrä johtaa Suvisoiton avajais- ja päätöskonsertit itse, mutta niin vain kävi, että Adámek joutuikin yllättäen tarttumaan INES (2023–24) -oopperansa kantaesitysproduktion kapellimestarin tehtäviin Kölnissä eikä hän aikataulusyistä päässyt Porvooseen. Niinpä olikin pienoinen ihme, että Suvisoiton ohjelma saatiin kuitenkin pidettyä ennallaan, kiitos parin viikon varoitusajalla mukaan hypänneiden Aliisa Neige Barrièren ja Kristian Sallisen, jotka vuorollaan ottivat vastuulleen avajais- ja päätöskonsertit.
Torstai-illan konsertin ytimen muodostivat kolme Suomessa ennen esittämätöntä Adámekin laajamittaista vokaaliteosta, joiden sopraanosolistit Shigeko Hata ja Landy Andriamboavonjy yhdessä Barrièren johtaman Avantin kanssa tarjosivat upean näytteen säveltäjän eri kulttuurien kerrontaperinteitä ja musiikillisia rakennusaineita orgaanisesti yhdistelevästä tuotannosta.
Näistä ensimmäisenä kuultu Let me tell you a story (2023) lauluäänelle, soolopuhaltajille, kahdelle lyömäsoittajalle, pianolle, harpulle ja jousikvintetille pohjautuu Adámekin oopperan Seven Stones (2016) Girl Mind -jaksoon. Hatan Birmingham Contemporary Music Groupin kanssa viime huhtikuussa kantaesittämä viisitoistaminuuttien teos yhdistää korealaisen pansori-kerrontaperinteen keinoja islantilaisen Sjónin maagiseen tarinaan bostonilaisen kauppamatkustajan Kioton syrjäkujien kolmelta mystiseltä naiselta saamasta taikakivestä, jonka näkyjen vangitseva voima vie miehen lopulta turmioonsa vallaten tämän mielen niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin.
Vahvistettu sopraanoääni vie kertomusta eteenpäin liikkuen saumattomasta puheen, kuiskauksen ja rituaalinomaisen laulun välillä samalla, kun Adámek punoo soitinyhtyeestään harmonian ja värin kudoksia, jotka peilaavat vokaaliosuutta niin musiikillisesti kuin kerronnallisestikin tehokkaasti, usein hienovireisin keinoin. Säveltäjän taito luoda saumattomia jatkumoita solistin ja eri soitinyhdistelmien välille onkin kerrassaan hämmästyttävää. Musiikki on samanaikaisesti sekä suoraviivaisen puhuttelevaa että taidokkaassa sommittelussaan useita kuuntelukertoja vaativaa.
Adámekille tyypilliseen tapaan visuaalisilla elementeillä on olennainen osuutensa myös konserttiteoksissa. Pansorin hengessä solistilla on viuhka, jonka avaukset toimivat lyömäsoittimellisina tehokeinoina. Teoksen huipennukseen taas johtaa sopraanon pitelemä kivien täyttämä kallo, joka sekin toimii paitsi näyttämöllisesti myös rasahtelevana rytmisoittimena.
Toistolla ja mitä kekseliäimmillä muunnelmilla on olennainen osuutensa Let me tell you a storyn ilmaisuvoimassa, jossa musiikki ja teksti peilaavat alati toisiaan huipentuen kauppamatkustajan mysteerikuolemaan ja sitä seuraavaan koodaan, jossa soittimet yksitellen vaikenevat ja koko yhtye kapellimestareineen liittyy sopraanon johdolla kollektiiviseen pantomiimiin vieden teoksen sen taianomaiseen päätökseen.
Taidetehtaan esitys oli keskittyneisyydessään, detaljitietoisuudessaan ja yhteen hioutuneessa toteutuksessaan mitä vaikuttavin. Sen väreilevä maailma vaikutti kietovan kaikki paikallaolijat niin lavalla kuin katsomossakin harvinaislaatuiseen, jaettuun syvän keskittyneisyyden tilaan, jonka lumoissa kaikki muu unohtui musiikin täyttäessä tietoisuuden niin kuulonvaraisesti kuin kehollisestikin.
Illan toinen teos, Karakuri – Poupée mécanique (2011/2016), viittaa jo otsikossaan japanilaiseen mekaaniseen sotilasnukkeen, jonka liikkeiden koreografiasta saa alkunsa neliosainen, parikymmenminuuttinen fantasiakertomus sopraanolle ja soitinyhtyeelle. Karakurin ensimmäisen osan, Flèches (Nuolet), avaa solistin jousen jännitystä, nuolen lentoa, osumaa ja saaliin putoamista jäljittelevä pantomiimi, jonka toistuessa huilu, klarinetti, käyrätorvi, trumpetti, pasuuna, kaksi lyömäsoittajaa, harppu, piano ja jousikvintetti vähitellen liittyvät mukaan, antaen liikkeille eriomaisen onomatopoeettisen äänen.
Adámek on jälleen taitonsa ytimessä sommitellessaan liki huomaamattomia siltoja sopraano-osuuden pienimpien nyanssien ja soitinnuksen välillä lyöden kuulijan taas ällikällä. Toistojen kautta hitaasti muotoaan muuttava, asteittain voimistuva dramaturgia onkin konserttiteatteria parhaimmillaan, kuten Hata, Avanti! ja Barrière Taidetehtaalla osoittivat.
Toinen osa, Segments, puolestaan analysoi nuken liikeradan vaihe vaiheelta ketterän puhelaulun ja soitinmusiikin keinoin, muodostaen oivallisen koreografisen tutkielman, joka vaatii esittäjiltään äärimmäistä keskittyneisyyttä ja huipputarkkaa yhteispeliä, mikä toteutuikin illan esityksessä aivan nappiin. Kuulijana saattoi nauttia siitä verrattomasta taidosta, millä fraasit purkautuivat sanoiksi ja sanat edelleen äänteiksi, kasautuen jälleen yhteen sopraanon ja soitinyhtyeen mikroskoopin alla.
Pièces détachées -osa on kuulokynnyksen rajalla väreilevä meditaatio, jossa solistin vokaliisit ja karakuri-sanan hypnoottiset toistot kertautuvat jälleen soittimien kudoksessa yhtyen häilyväksi mutta samalla käsinkosketeltavaksi soivaksi kehräksi. Osan virtuoosisella nopeudella auki kiertyvä tšekinkielinen jakso oli erityisen huimaa kuultavaa.
Karakurin päätös, Automat, palaa alun liikesarjaan, joka nyt kasvaa nimensä mukaisesti konemaisen vääjäämättömästi toistuvaksi, mekaanisen tuhovoimaiseksi ja lopulta itsetuhoiseksi myllyksi, jonka jauhava voiva sai Hatan, Barrièren ja Avantin käsittelyssä hurjan toteutuksen.

Konsertin päätöksenä kuultu Whence Comes the Voice? (2022) kahdelle sooloäänelle ja edellisistä teoksista tutulle puhaltajien, lyöjien, pianon harpun ja soolojousten soitinyhtyeelle on yksiosainen, parikymmenminuuttien tutkielma, joka nimensä mukaisesti pohtii omaa olemustaan, äänen fysikaalisuuden, värähtelyn ja syvimmän olemuksen suhdetta. Säveltäjän sommittelema teksti yhdistää sufilaista qawwali-lauluperinnettä, kirkkoisä Augustinuksen mietteitä sekä Auschwitzissa murhatun Etty Hillesumin kirjeiden ja päiväkirjojen pohdintoja.
Vesikongien, pasuunan ja jousten hitaasti oskilloivasta avauksesta kasvaa koko yhtyeen meditatiivinen soitinjohdanto, jonka lomaan Hata ja Andriamboavonjy liki huomaamatta liittyvät. Heidän vuoropuhelunsa leikittelee tekstin katkelmilla, sanoilla ja yksittäisillä tavuilla punniten jokaista merkityssuhdetta liki konserttomaisella sulavuudella ja taiten rakennetulla virtuositeetilla. Soitinten tekstuurista muodostuu lauluäänten soivien kuvajaisten täyttämä peilisali, jonka kautta materiaali saa uutta syvyyttä. Aiempien teosten tapaan rytmisten aiheiden toistolla ja sulavalla kehittelyllä on teoksen arkkitehtuurin kannalta perustavanlaatuinen merkitys.
Soinnillisesti Whence Comes the Voice? hehkuu värien ja harmonian pilvimuodostelmia, joita liikuttelevat tuulet saavat väillä raukeampia ja väillä kiihkeämpiä sävyjä, kunnes teoksen energia purkautuu hurmoksellisesti tanssivaan päätökseensä. Taidetehtaan esityksessä Adámekin partituurin erottamattomasti yhteen kiedotut musiikkiperinteiden sulaumat saivat inspiroituneen ja täydelleen omistautuneen tulkinnan, joka toi illan palkitsevaan päätökseensä.
Vaikka kaikki avauskonsertissa kuullut Adámekin teokset rakentuvat jossain määrin samojen periaatteiden ja rakennusaineiden varaan, säveltäjän tapa hyödyntää vahvistetun lauluäänen loputtomia nyansseja ja kokoonpanoltaan melko vakiintuneen soitinyhtyeensä lähes rajatonta ilmaisuvoimaa tuo musiikkiin huomattavaa vaihtelua. Niinpä kukin teos avautuukin aivan omaan, jäljittelemättömän omaleimaiseen todellisuuteensa yhdistäen perinteisempiä ja kokeilevampia tekniikoita aina kerronnan ehdoilla vailla rahtustakaan itsetarkoituksellisuutta.
Adámekin sävellysten lomassa kuullut laulajien ja Avantin jäsenten oivalliset kansanmusiikkiesitykset sulautuivat nekin mainiosti ohjelmakokonaisuuteen, rinnastaen eurooppalaista ja ei-länsimaista laulu- ja soitinperinnettä osaksi yleisinhimillistä tarinankerrontaa, jonka yhtymäkohdat ylittävät ajan ja paikan rajat. Hienon pohjoismaisen tuulahduksen toi Tytti Metsä jouhikkoineen.
Jari Kallio