Oopperaorkesteri tulkoon esiin montustaan

Kansallisoopperan orkesteri, kapellimestari Hannu Lintu ja baritonisolisti Johan Reuter tarjosivat hienon konsertti-illan. © Harri Kuusisaari

Arvio: Kansallisoopperan orkesteri Musiikkitalossa 14.1. Hannu Lintu, joht. Johan Reuter, bassobaritoni.

 

Kansallisoopperan orkesteri on Suomen suurin 111 muusikollaan, mutta harva on saanut katsekontaktia oopperamonttuun kätkeytyneisiin soittajiin. Orkesteri on kuitenkin nostanut tasoaan kuin vaivihkaa, ja konserttikokoonpanona se on ollut kätketty voimavara. Viime syksynä se lanseerasi kaudelle 2024–25 neljän konsertin sarjan Musiikkitalossa. Hannu Linnun johdolla se on soittanut sinfonisen ohjelmiston järeimpiä teoksia. Syksyllä kuultiin Gustav Mahlerin viides ja nyt kuudes sinfonia.

Heti alkuun herätti huomiota soinnin muhkeus, jota ei edes akustiikka päässyt kahlitsemaan. Jousisoinnin pyöreys ja sävykkyys oli suorastaan yllätys, jos oli kuullut orkesteria vain sen akustisesti ongelmallisessa kotimontussa. Sieltä ääni tulee lujaa ja vaskivoittoisesti, mikä aiheuttaa jatkuvia balanssiongelmia laulajien kanssa eikä levittäydy niin tasaisesti ja pehmeästi, että Wagnerin ja Straussin sointitaika oikeasti syttyisi. Miksei akustiikalle ole tehty mitään?

Musiikkitalossa Kansallisoopperan muusikot pääsivät yleisön silmien alle ja inspiroituivat sinfonisista haasteista. Mahlerin kuudennessa lavalla oli jättikokoonpano kahdeksine käyrätorvineen, joka toi ilmoille dramaattisen spektaakkelin. 

Hannu Lintu muotoili sinfonian intensiivisesti ja pitkiä linjoja rakentaen ja samalla yksityiskohdille tilaa antaen. Lintu tulkitsi saman teoksen Radion sinfoniaorkesterin kanssa 2018, ja mielikuva silloisesta esityksestä oli suoraviivainen ja armoton. Nyt ilme oli soinnillisesti monipuolisempi. Jousisto soi RSO:ta rikkaammin, mutta joillakin puhaltajilla (erityisesti oboella) ei ollut RSO:n kollegojen yksilöllistä otetta. 

Järkälemäinen avausosa itsepintaisesti jyskyttävine marssiaiheineen on usein vähän puuduttava, mutta Lintu sai kohtaloaiheen ja Mahlerin vaimoa kuvaavaan ”Alma-aiheen” törmäilyyn puhuttelevaa ilmettä. Scherzon tanssiaiheiden kieropeiliheijastukset saivat ironisia sävyjä, traagisista onnahteluista humoristisempiin. Saapikkaat tömisivät kuin humalaisilla maalaistansseissa (esitysmerkki ”wuchtig”), mutta keskijakso soi sitäkin arvoituksellisemmin.

Hitaaseen osaan Lintu ja muusikot saivat poikkeuksellista koskettavuutta, lempeän surumielisen melodian kierrellessä eri valaistuksissa unenomaisesti. Finaalin jännite rakentui askel askeleelta. Musiikki ryntäili kuin kohtaloa paeten, mutta päätyi aina umpikujaan. Kaksi vasaraniskua saivat tyrmäävän tehonsa. 

Konsertin aluksi kuultiin Brahmsin Neljä vakavaa laulua Detlev Glanertin orkestroimana. Versioon kuuluu myös kolme sovittajan säveltämää preludia, jotka loivat siltoja laulujen välille, ja päättävä epilogi. Pidin Glanertin sovituksesta, sillä se tuo karuihin lauluihin väriä ja isompaa orkestraalista linjaa. Joskus välisoittojen ilme ehkä viittasi enemmän Richard Straussiin kuin Brahmsiin, mutta se istui silti kokonaisuuteen. Bassobaritoni Johan Reuter lauloi erinomaisesti: tiiviillä soinnilla, kantavalla linjalla ja tekstin merkityksiä varjellen.

Kansallisoopperan orkesteri tulkoon esiin kolostaan useammin! 

Harri Kuusisaari

 

Edellinen artikkeliHannu Lintu Singaporen sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi 
Seuraava artikkeliSakset uhkaavat Vaasan oopperaa