.
Cecilia Bartoli on jo aiemminkin tehnyt kastraattien taiteelle omistetun levyn, ja hänen kiinnostuksensa heidän androgyyniin ilmaisuunsa on näkynyt myös oopperalavoilla – Salzburgin festivaalin Ariodantessa hän vaihtoi sukupuolta kesken näytöksen. Samanlaisena partasuuna hän poseeraa myös uuden levyn kannessa. Se on omistettu Farinellin laulamille aarioille.
Kovin paljon uutta Bartoli ei taiteelliseen kuvaansa tuo – sama huikea kuviotaituruus ja musiikin ekspressiivisten keinojen käyttö ovat olleet hänen tavaramerkkejään jo kauan. Silti uusi kooste on hänen nautinnollisimpiaan, sillä kokemus on tuonut teksti-ilmaisuun entistäkin enemmän syvyyttä ilman, että vokaalisesta joustavuudesta olisi menetetty mitään.
Niin Farinelliin kuin muihinkaan kastraatteihin vertaaminen on turhaa, sillä kukaan ei tiedä, miten he lauloivat. Silti mielikuvilla voi leikkiä, ja Bartolilla on paljon samoja elementtejä kuin mitä historiankirjat kastraateista kertovat. Hänellä on laaja ääniala – matala rekisteri tuntuu vain vahvistuneen – tai taito sitoa yhteen eri rekistereitä sekä maskuliinista ja feminiinistä ilmaisua. Hengitystekniikallaan hän pystyy luomaan loputtoman pitkiä ja korujen kultaamia kaaria.
Olennaisinta silti lienee läpeensä sensuaalinen ja tekstin affekteja esiin tuova ilmaisu, jossa ei ole yhtään kuollutta hetkeä. Näin Bartoli tekee oikeutta esimerkiksi Farinellin opettajan Porporan ja veljen Riccardo Broschin musiikille, jota usein on pidetty vain vokaaliakrobatiana.
Otetaan vaikka kolme aariaa Porporan oopperasta Polfiemo, jonka Bartoli toi viime vuonna myös johtamilleen Salzburgin helluntaijuhlille. Levyn avaavassa aariassa rakastetun odottamisen jännitys, hellyys ja intohimo tulevat esiin niin, että koloratuuritkin muuttuvat sydämen pamppailuksi. Aariassa Lontan dal solo e caro sama tilanne saa erilaisen ilmaisun, kun laulu kujertelee aistillisesti kilpaa oboesoolon kanssa, ja levyn päättävä Altio giove taas on kuin Gluckia yksinkertaisessa jaloudessaan. Opera serian vakioihin kuuluva laiva myrskyävällä merellä -aaria Porporan Semiramidesta antaa Bartolille jälleen tilaisuuden kihistä ja raivota kuvioillaan.
Broschi tuskin on maailman omaperäisimpiä säveltäjiä, mutta hyvin hän standardit täyttää La Merope -oopperansa kosto- ja valitusaarioissa. Kahdessa aariassa Hassen Marc Antoine e Cleopatra -oopperasta Bartoli saa jälleen todistaa dramaattisia kykyjään ja luoda lyhyissäkin hetkissä roolikuvan uhmakkaasta ja vapautta rakastavasta naisesta.
Levyn nautinnon kruunaa Il Giardino Armonico -barokkiorkesterin soitto, jonka jokainen säestyskuviokin tihkuu draamaa, tunnetta ja peri-italialaista sensuaalisuutta.
Harri Kuusisaari
