Nils Schweckendiek on yli kaksi vuosikymmentä rakentanut suomalaista ammattikuorokulttuuria ja luonut edellytyksiä uudelle musiikille, mistä hänet vastikään palkittiin Madetoja-palkinnolla. Kapellimestari-kuoronjohtaja puhuu kuoroinstrumentin ainutlaatuisesta monipuolisuudesta ja siihen kohdistuvista ennakkoluuloista sekä peräänkuuluttaa avoimuutta Suomessa toimivia muualla syntyneitä kohtaan.
Vuosi 2025 oli Nils Schweckendiekille iso. Ensinnäkin Helsingin kamarikuoro, jota hän on luotsannut lähes koko sen olemassaolon ajan, juhli 20-vuotista taivaltaan poikkeuksellisen monipuolisella konsertoinnilla. Lisäksi loppuvuodesta Schweckendiek sai Suomen Säveltäjien Madetoja-palkinnon, joka jaetaan ansioista luovan säveltaiteen edistämiseksi: hieno tunnustus yli sata kantaesitystä johtaneelle kuoronjohtaja-kapellimestarille, joka on uutterasti vaalinut uutta ja vanhempaakin suomalaista musiikkia.
Puhtaasti musiikillisen työn lisäksi Schweckendiek on yhdessä HKK:n toiminnanjohtaja Martti Anttilan kanssa ansioitunut ammattikuorokulttuurin väsymättömänä rakentajana. Pohjimmiltaan siinä on kyse musiikkikentän rajojen määrittelystä: mikä kuuluu ammattimaiseen musiikintekemiseen ja mikä ei. Suomessa kuoromusiikki on pitkään rajattu ammatillisuuden ulkopuolelle. Radion kamarikuoron raunioille vuonna 2005 nousseen HKK:n pioneerityö on hitaasti muuttanut tilannetta. Kokoonpanon 20-vuotinen matka on oikeastaan ollut sen kumoamista, mitä Radion kamarikuoron lakkauttaminen 2000-luvun alussa viesti: Suomessa ei tarvita ammattikuoroa.
”On silmiinpistävää, että Suomessa tilanne on niin erilainen kuin muissa Pohjoismaissa ja Baltiassa, missä on itsestäänselvyys, että kuorossa voi laulaa ammatikseen”, Schweckendiek toteaa.
Toisen luokan tuensaaja
Kuoromusiikkiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat vuosien mittaan tulleet Schweckendiekille tutuiksi. Jotta HKK pääsi valtionosuusjärjestelmän piiriin, piti itse vos-lakia muuttaa – sen kun tulkittiin pätevän ainoastaan orkestereihin ja teattereihin. Suomen musiikkikulttuurin juurtuminen vasta orkesterimusiikin kultakaudella 1800-luvulla on Schweckendiekin mukaan iso taustasyy sille, että kuoromusiikki nähdään tyypillisesti vain harrastamisena.
”Tuntuu, että kuorojen osalta massa nähdään täällä tärkeämpänä kuin laatu. On hienoa, että ihmiset haluavat laulaa erilaisissa kokoonpanoissa, ja on monia niin sanottuja harrastuskuoroja, jotka työskentelevät tosi tavoitteellisesti. Mutta on eri asia, että ihmisellä on koulutetun muusikon ymmärrys musiikista”, Schweckendiek pohtii.
”Tiettyjen ohjelmistojen esittäminen edellyttää teknistä osaamista ja syvempää ymmärrystä. Se vaatii koulutusta, eikä voida odottaa, että koulutettu ihminen laulaisi ilmaiseksi. Orkesteripuolella tämä on itsestään selvää, samoin se, että kenttää tuetaan julkisilla varoilla.”
Soittajien ja laulajien eriarvoinen kohtelu on edelleen asia, johon HKK ja muut ammattikuorotoimintaa rakentavat kokoonpanot jatkuvasti törmäävät. Vaikka HKK vuonna 2022 pääsi vos-tukien piiriin, sille annettu lähtökohta on eri luokkaa kuin orkestereilla.
”Tukemme ovat koko ajan olleet selvästi pienemmät kuin vastaavan kokoisen orkesteriorganisaation, ja olemme saaneet vain määräaikaisia jaksoja.”
HKK on profiloitunut uuden musiikin tulkkina, koska vaativaan nykymusiikkiin on ollut helpompi saada rahoitusta. Kuitenkin sen ensisijainen tarkoitus on aina ollut olla ammattikuoro ilman ohjelmistollisia rajauksia. Vuosien mittaan taloudellisten edellytysten hieman parantuessa HKK onkin laajentanut ohjelmistoaan.
”Nykymusiikissa vaadittu tarkkuus ja rohkeus on hyödyksi kaikessa muussa ohjelmistossa, ja vanhemmassa ohjelmistossa vaalittava sointi ja fraseeraus vaikuttaa positiivisesti nykymusiikin tekemiseen”, Schweckendiek kuvaa. ”Myös muualla on havaittu, että barokkia ja kansallisromantiikkaakin kannattaa tehdä koulutetuilla äänillä.”
Tilausteoksia ja maakuntakiertueita
Kun toiminta on paljolti apurahojen varassa, hankkeita ei voida suunnitella ohjelmistot ja käytännön toteutus edellä, vaan aikataulun sanelevat rahoituspäätökset. Juhlavuodesta sukeutui poikkeuksellisen juhlava, koska tilausteoksia mahdollistaneen merkkivuosiapurahan lisäksi moni muukin pitkään suunniteltu hanke toteutui.
Vapaalla kentällä toiminta on hyvin riippuvaista yksittäisistä työmyyristä.
”Se, että olemme voineet tehdä näin paljon, ei olisi mitenkään mahdollista ilman Martti Anttilaa ja hänen työtään rahoituksen eteen”, Schweckendiek kiittelee. ”Hän on paitsi erinomainen laulaja myös todella hyvä käytännön asioissa.”
Schweckendiek iloitsee, että kuoro sai konsertoida tavallista säännöllisemmin ja erityisen monipuolisesti: sekä isoilla kokoonpanoilla että pieninä yhtyeinä ja soittajistojen kanssa.
Viimeksi mainittua oli ennen kaikkea yhteistyö Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa niin 20-vuotisjuhlakonsertin tilausteoksissa kuin Lähelle-hankkeessa. Jo muutaman vuoden jatkunut, Schweckendiekin aloitteesta versonut hanke vie vanhaa musiikkia maakuntiin, viimeksi mm. Varkauteen ja Kuhmoon. Yleisöpalaute on ollut erittäin positiivista, ja kahden melko samankokoisen vapaan kentän toimijan yhteistyö on tuntunut hyvin hedelmälliseltä. HKK teki viime vuonna yleisötyötä myös Choral Postcards -koulutusprojektissa, jossa lukiolaiset saivat säveltää kuorolle.
Ihmisääni, supersoitin
Vaikka ammattitoiminnan ylläpitäminen vaatii kamppailemista, itse musiikin suhteen Schweckendiek on optimistinen. Maailmassa, jossa klassisen musiikin on kyettävä perustelemaan olemassaolonsa entistä selvemmin, kuoromusiikki on vahvoilla. Voisi jopa sanoa, että kuoro on uusi orkesteri.
”Ihmisääni taipuu vaikka mihin, ohjelmisto on monipuolista ja kuoro on muuntautuvainen verrattuna orkesterirakenteisiin. Tekstillä on mahdollista ottaa suoraan kantaa sekä isoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin että reflektoivammalla tavalla”, Schweckendiek luettelee. ”Kuoro on ketterä toimintamuoto: laulajat pystyvät liikkumaan tilassa, esityksiä on helppo viedä eri paikkoihin, ja niihin voi yhdistää elektroniikkaa, näyttämöllisyyttä tai soittimia.”
Loistoesimerkki nykykuoromusiikin vahvuuksista oli HKK:n marraskuussa kantaesittämä Matthew Whittallin kuorolaulusarja The World Tree, konsertinmittainen ekologinen fresko Robert Macfarlanen alkuperäistekstiin. Juhlavuoden muita kantaesityssäveltäjiä olivat mm. Helena Tulve, Karin Rehnqvist, Matilda Seppälä ja Lara Poe.
”Haluan olla luomassa teoksia, jotka ovat ajankohtaisia nyt, mutta myös pysyvät relevantteina 50 tai sadankin vuoden päästä”, Schweckendiek sanoo. ”Ihmisäänessä on myös sellainen syvemmän kommunikoinnin mahdollisuus, joka ei tapahdu tekstin ja järjen tasolla: kaikki ymmärtävät, mikä on vauvan itku, kärsimyksen huuto tai riemunkiljahdus.”
Laatu maksaa
Nils Schweckendiek on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut suomalaisen kuoromusiikin aitiopaikalla, sillä vuodesta 2014 hän on toiminut Sibelius-Akatemian kuoronjohdon professorina ja vuodesta 2017 Musiikkitalon kuoron taiteellisena johtajana.
Kuoronjohtoluokalla on sama kansainvälinen prestiisi kuin Sibelius-Akatemian kapuluokallakin, sillä molemmissa on mahdollisuus poikkeuksellisen käytännönläheiseen työskentelyyn.
”Kuoroluokka on hyvin kansainvälinen, Suomi nähdään paikkana, jossa tapahtuu kiinnostavia asioita”, hän kertoo.
Schweckendiek näkeekin tässä ristiriidan. Suomalainen kuoronjohtajakoulutus on huippuluokkaa, mutta koulutusta vastaavaa työtä on huonosti tarjolla.
”Totta kai töitä riittää, koska harrastajakuoroja on niin paljon. Monet entiset oppilaani tekevät tärkeää työtä, rakentavat uusia kokoonpanoja ja jatkavat perinteikkäitä. Mutta kuoronjohtajien pitäisi saada työskennellä ammattitaitonsa tasolla ja käyttää lahjojaan täysimittaisesti.”
Schweckendiek mainitsee Dani Juriksen, joka kaksi vuotta sitten aloitti Berliinin valtionoopperan kuoromestarina ja joka oli yksi HKK:n vierailevista johtajista viime vuonna.
Myös Musiikkitalon kuoro paljastaa kentän ristiriidat. Vuodesta 2011 toimineen sinfoniakuoron kuusi vuosittaista orkesteriperiodia on Schweckendiekin mukaan erittäin kova tahti. Orkestereille halutaan tarjota korkeaa laatua, kaikilta kuoron laulajilta vaaditaan laulutunneilla käymistä. Silti kyseessä on harrastustoiminta.
”Orkesterit ovat havainneet, että säännöllisesti toimiva korkeatasoinen sinfoniakuoro on tärkeä, sillä laulajien pitää voida tottua siihen, kun johtaja on kaukana ja äänen pitää kantaa orkesterin yli. MTK:n olemassaolo on todiste siitä, että kuoromusiikin saralla tarvitaan enemmän osaamista. Kentän täytyy tottua siihen, että jos halutaan hyvää, se maksaa. Tällä hetkellä kulttuurina on, että kuoro pitäisi saada mukaan ilmaiseksi.”
”Kouluttaudu ja lähde”
Nils Schweckendiekistä oli vähällä tulla tutkija: Saksasta Englantiin muuttaneen perheen poika opiskeli alun perin musiikkitiedettä Cambridgessa, ja häntä kannustettiin akateemiselle uralle.
”Palo tehdä musiikkia oli kuitenkin niin voimakas, että annoin takaisin saamani jatkotutkintorahoituksen ja lähdin Freiburgiin Saksaan opiskelemaan orkesterin- ja kuoronjohtoa.”
Sitten alkoivat sattumat. Hän törmäsi käyrätorvensoittaja Petri Komulaiseen – nykyinen Sibelius-Akatemian puhallinorkesterinjohdon lehtori – joka sanoi, että Nils oli väärässä paikassa. Sibelius-Akatemiassa pääsisi johtamaan kunnolla orkesteria.
”Olin kyllä kuullut Panulasta ja siitä, että Helsingissä on maailman menestynein kapukoulu. Mutta en ollut koskaan käynyt Suomessa. Menin pääsykokeisiin aivan sokkona vuonna 2000.”
Pääsykokeet olivat Schweckendiekin 22-vuotispäivänä, ja silloinen professori Leif Segerstam ilmoitti tulokset valituille heti koetilaisuuden jälkeen.
”Kapuluokalle pääseminen oli paras syntymäpäivälahjani ikinä. Olinhan haaveillut musiikinjohtamisesta siitä alkaen, kun lapsena ensimmäistä kertaa olin orkesterikonsertissa ja näin, miten johtaja sai kaikki soimaan yhdessä”, Schweckendiek kertoo. Johtamisen hän oli aloittanut teini-ikäisenä Kentissä harrastajakuoron edessä.
22-vuotias Schweckendiek ajatteli olevansa Suomessa vain käymässä. Näin hänelle myös suoraan ilmaistiin: kouluttaudu ja lähde, jätä Suomi suomalaisille.
Suomi antoi kuitenkin mahdollisuuden toisensa perään. Schweckendiek sai suorittaa A-tutkinnon sekä orkesterin- että kuoronjohdosta. Kansallisoopperalta alkoi tulla töitä harjoituspianistina ja kapellimestarina. Kun Schweckendiek neljän vuoden ajan toimi Ulmin oopperassa vakituisena kapellimestarina, reissaaminen alkoi rassata. Koti oli Suomessa. HKK:n toiminnan alkaessa vakiintua ja viimeistään tultuaan valituksi kuoronjohdon professoriksi Schweckendiek tajusi tulleensa jäädäkseen – niin Suomeen kuin kuoromaailmaan. Valinta piti nimittäin tehdä.
”Täällä olet joko kuoron- tai orkesterinjohtaja, ja minut on koettu hyvänä ihmisäänen kanssa. Suomessa johtaminen pyörii orkesterin ympärillä, Saksassa taas tie kulkee oopperatalon kautta.”
Vapaus edellyttää avoimuutta
Schweckendiekin lapsuusmuistot ovat Britanniasta, Suomessa hän on asunut suurimman osan elämästään. Perheeseen kuuluvat vaimo ja 7-vuotias lapsi, jolle Schweckendiek puhuu saksaa. Hän haluaa antaa tälle mahdollisuuden samaan monikieliseen maailmanhahmotukseen, josta itse on nauttinut.
”En ole koskaan määritellyt itseäni kansallisuuksien kautta, pikemminkin musiikin”, Schweckendiek painottaa. ”Kansallisuus on muodollisuus, maan nimi punaisen vihon kannessa. Suomen kansalaisuuden hakeminen vaatisi aikaa vievää byrokratiaa, mieluummin käyttäisin sen ajan ruotsin oppimiseen.”
Kuitenkin Schweckendiekiltä on kaiken aikaa kyselty, miksi hän tuli Suomeen ja mitä hän täällä tekee. Maahanmuuttajaleima istuu lujassa yli 20 vuoden jälkeen. Usein on tuntunut, että pitää tehdä tuplasti töitä verrattuna niihin, joilla on suomalainen sukunimi.
”Suomalaisessa kulttuurimaailmassa vaikutti aiemmin kosmopoliittinen ilmapiiri, mietitään vaikka Paciusta, joka tuli Saksasta mutta sai säveltää kansallislaulun ja ensimmäisen suomalaisen oopperan”, Schweckendiek muistuttaa. ”Fennomania nosti suomalaisuuden kaiken muun yli. Se oli tärkeää, nyky-Suomi ei muuten olisi sama. Mutta nykyään olisi hyvä olla avoimempi vaikutteille. Täältä halutaan lähteä ja tänne halutaan tulla ja jäädä. Ei pitäisi olla oleellista, missä ihminen on syntynyt.”
”Suomessa vaikuttaa tällä hetkellä kasvavassa määrin muualta tulleita kulttuurialan ihmisiä, mutta asenne on usein se, ettet ansaitse samaa kohtelua – riippumatta siitä, kuinka kauan olet panostanut tämän maan kulttuurielämään. Toisaalta syntyperäisiä suomalaisia, jotka toimivat muualla ja maksavat verot muualle, juhlitaan kansallissankareina”, hän pohtii.
Schweckendiek huomauttaa, että uusien suomalaisten integraatiota helpottaakseen ihmisten olisi kestettävä sitä, että suomea puhutaan murtaen. Schweckendiek itse on puhunut sujuvaa suomea jo pitkään.
”Pitkään ihmiset vastasivat minulle englanniksi, kun puhuin suomea, enkä tiennyt, oliko se kohteliaisuus vai loukkaus”, hän lausahtaa tyypillisellä kuivalla huumorillaan.
”Jos haluamme asua vapaassa maailmassa, pitää olla osa isoja verkostoja. Oman säilyttäminen edellyttää avoimuutta yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen.”
