Ruusuja ja rahaa, niitä tuli Suomen kansainvälisimmälle naistriolle 1930–1940-luvulla. Niin kauan kuin jaksoi laulaa Kodin kynttilöitä ja Kielon jäähyväisiä. Jäähyväisistä tuli pitkät ja polveilevat. Harmony Sisters -yhtyeestä tuli välillä duo, ruotsalainen levy-yhtiö kampesi mukaan ruotsalaisen varajäsenenkin, ja naiset piipahtivat myös soolourilla.
Mutta trion maagisuus, yhteissointi ja jännittävä historia vetosivat parhaiten. Köyhistä oloista ponnistaneissa puoliorvoissa oli sitä jotakin: suomalaista sisua ja karismaa, jota silaus pelastusarmeijalaista työmoraalia kannatteli vaikeina aikoina. Demokratialla mentiin: kun kaksi oli samaa mieltä, se oli päätös – vaikka se olikin joskus kolmannen korvapuusti.
Maila Raija Valtosen (1918–1997, sopraano), Vera Valtosen (1914–1997) ja Elsa Maire Valtosen (1916–1995) kasvattivat äiti Ester ja isoäiti Anna-Stina. Äidin suuri rakkaus, perheen isä, menehtyi jo tytärten varhaislapsuudessa.
Naisten viisikko piti tiukasti yhtä. Isoäiti soitti Kotkan alueen Pelastusarmeijassa patarumpua ja oli tyttöjen kuuntelija ja uskottu, kun Ester-äiti buustasi kolmikkoaan julkisuuteen ja uralle. Hän se tyttöjen mekot ompeli, kuunteli miesmurheet ja hoiti kriiseissä lapsenlapset, vaikkei halunnut itse olla läsnä syntisillä keikoilla.
Uskomattoman rikkaat taiteilija- ja elämäntarinat on saatu draamalliseen pakettiin Elina Snickarin Harmony Sisters -yhtyettä käsittelevistä kahdesta musiikkinäytelmästä, joista toinen nähtiin viimeksi vuosi sitten Kemissä Jouni Rissasen ohjaamana. Snickar on Suomen taitavimpia dramaturgeja, joka teki libreton myös kolme vuotta sitten Hämeenkyrössä nähtyyn, Paavo Korpijaakon säveltämään Ihmiset suviyössä -uutuusoopperaan. Hän hallitsee suuret kokonaisuudet; hän ei ripustaudu henkilöihin, vaan yhdistää ihmisen taipaleen historian myllerrykseen.
Harmony Sisters -näytelmän Pyynikille ohjannut Olka Horila on yhdistänyt Snickarin kaksi Sisters-näytelmää ja täydentänyt kolmion kuvioihin äidin vahvaa osuutta sekä ihmissuhteita varsinkin natsi-Saksan ajalta 1943–1944.
Trio oli suomalainen menestystuote, joka hengitti hyvin myös ulkomailla, Ruotsissa ja sota-ajan Saksassa. Saksassa heistä pidettiin erityisesti – näistä vaaleista, arjalaisen täydellisistä naisista. Tytöt nauttivat ja hurvittelivat. Parhaassa iässä olevat kaunottaret olivat parasta propagandaa Saksan jo hapertuvalle maailmanvallalle. Kun naisille alkoi pikkuhiljaa valjeta Saksan hulluus ja katastrofaalinen julmuus, maine oli ehtinyt kärsiä jo kolauksen.
Pyynikin näytelmäversion paras musiikkiteatterikohtaus onkin puoliajan jälkeen. Ollaan taas kerran jossakin hotellissa, Fritzit ja Hansit vyöryttävät ruusuja paikalle, nousuhumalassa kätketään kähvellettyä Hitlerin patsasta kylpyammeeseen ja hämätään pünktlich-tarkkaa kiertueenjohtajaa.
Pyynikin sovituksessa on erinomainen äänimaisemallinen taustasyke, selkeä sävellysluuppi, joka antaa rytmit ja tunnekuvat. Sami Silénin äänityö yhtyy saumattomasti Niina Alitalon taiturilliseen musiikkidramaturgiaan. Näyttämö elää ja twistaa. Ulla-Maija Peltolan puvustus on herkkua hyvin istuvaa satiinin kiiltoa ja puuhkia myöten.
Nyt on pakko tehdä vertaus. Näin viikonvaihteessa Suomenlinnan kesäteatterissa Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran -version, joka myös on omassa lajissaan musiikkiteatteria. Se jättää kuitenkin musiikin supervoiman osin hyödyntämättä. Antti Aution kappaleet ovat kauniita, mutta taustan jylhyys jää puolitiehen, eikä tie tunnevyörylle täysin aukea. Ihonalainen katarsis ei tunnu.
Musiikki aukeaa muutenkin Pyynikin versiossa suurenmoisella tavalla. Anna-Sofia Tuominen, Nomi Enckell ja Matleena Junttanen ovat löytäneet Valtosen sisaruksina yhteisen moodin. Kukin hallinnoi silti omaa tonttiaan tasokkaalla äänellään. Äänentoisto ei tuota ikäviä yllätyksiä kertaakaan. Kokonaisuus on fiksattu laadukkaaksi tuotteeksi sävyjä unohtamatta. Tästä todella nauttii.
Hauskaa on se, että mukaan on saatu kosolti myös musiikillista huumoria. Kappaleita varioidaan ja ne pannaan poikki yllättävissä kohdissa. Tutuista tutuin sanoitus kertookin ihan uuden puolen naisten henkilökohtaisista valinnoista, vaikka nyt puolisorallissa: ”Aina vastausta turhaan sulta anelen, sinä hymyilet vaieten.” Kielon jäähyväisetkään ei tunnu päättyvän koskaan, ja ruotsalainen Brita sairastuneen Mairen korvaajana on täysjazzillinen fiasko.
Elämä ja musiikki kietoutuvat yhteen, ja punos pitää vuosikymmeniä.
Pyynikin Sisterseiden rinnalla miehet tekevät loistotyötä. Petja Pulkkinen, Jaakko Wuolijoki ja Kai Vaine impressaareina, iskelmätähtinä ja säveltäjinä – heitähän riitti George de Godzinskystä Toivo Kärkeen – tekevät upeat roolikaaret ja variaatiot kulloisestakin tyypistä.
Vaineella on huijari-Ojosena tiukimmat paikat käydä kapteenina sotaa hamaan tappiin ja pitää vielä rakastajatarkin tyytyväisenä Mairen lisäksi. Synnytyssalikohtaus on kahden naisen henkinen kamppailu, kun satunnainen kohtaaminen paljastaakin pettäjän tien. Petra Ahola tekee samassa kohtauksessa tamperelaisia kutkuttavan murrevyörytyksen synnytysmaratonistaan. Jaakko Wuolijoen monet koomiset pistot Godzinskystä ruotsalaiseksi impressaariksi ovat lavaherkkua parhaimmillaan.
Koreografia liikuttaa kohtauksia mallikkaasti. Pyynikin pyörivä katsomo näyttää parastaan, kun koreografi Katri Liikola sitä kääntelee jalkojen jatkeena. Mikrofonit löytävät paikkansa yhä uudestaan, kun naiset ottavat taas kerran vauhtia lavalta.
Lapsinäyttelijät ovat tämän esityksen suola. Kokeneet School of Rock -tähdet Venla ja Aada Dahlgren sekä Kiira Koski vuorottelevat Mea Miilumäen, Maikki Ruokamon ja Maija Vuorisen kanssa luonnerooleissa. He ovat koskettavasti muistoja niistä pienistä tytöistä, jotka löysivät itsensä parrasvaloista Suomen tuntojen tulkkeina.
Tytöistä kasvoi lopullisesti naisia perheiden myötä. Tiet erkanivat 1950-luvulla, ja vanhuuteen he astuivat yksinäisinä. Työt oli tehty. Metro-tytöt soivat jo Yleisradiossa useammin kuin Valtosen sisarukset. Amerikka jäi valloittamatta, kun historia vyöryi päälle.
Mutta olihan se kolmikko. Olka Horilan ja apuna toimineen Saija Viljasen näkemys Suomen tehotytöistä on täysverisen koskettava, hauska ja musiikillisesti kympin arvoinen työ. Pyynikille kannattaa taas kerran tulla viettämään antoisaa kesäiltaa, kun taustafasiliteetitkin ovat viimeistä piirtoa myöten kunnossa paikoilleenohjausta, liikunta-avustajia ja iltapuffetia myöten.
Kyllä naiset osaavat.
Harmony Sisters Pyynikin kesäteatterissa, ensi-ilta 10.6. Käsikirjoitus: Elina Snickarin näytelmien pohjalta sovittanut Olka Horila. Ohjaus: Olka Horila. Lavastussuunnittelu: Riikka Aurasmaa. Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola. Koreografi: Katri Liikola. Äänisuunnittelu: Sami Silén.
