Meidän festivaalin konsertti Kallio-Kuninkalassa 26.7. Kamus-kvartetti (Terhi Paldanius ja Tuuli Talvitie, viulu, Jussi Tuhkanen, alttoviulu ja Petja Kainulainen, sello), Tiina Karakorpi, piano, Keval Shah, piano, Tuija-Maija Nurminen, lyömäsoittimet, Janette Leván, huilu, Hanna Hujanen, klarinetti, Aapo Juutilainen, kontrabasso. Andrea Tarrodi, Kristine Tjøgersen, Perttu Haapanen, Terry Riley.
Meidän festivaali huipensi avausviikonloppunsa ensimmäisellä kahdesta kantaesityksestään, kun täpötäydessä Kallio-Kuninkalan Leonora-salissa kuultiin ensi kertaa Perttu Haapasen mainio soitinyhtyeteos Zooions (2026). Iltapäiväkonsertissa esitetyn esikuvansa, Camille Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin mukaisesti yhdeksänosainen teos on sävelletty huiluille, klarineteille, kahdelle viululle, sellolle, kontrabassolle ja kahdelle pianolle, joita täydentää elektroninen ääniraita.
Saint-Saënsin tapaan Haapasen teosta kyllästävät moninaiset sitaatit ja alluusiot, joista jotkut ovat ilmeisempiä kuin toiset ja jotka onnistuvat – aikamme musiikille melko epätyypillisesti – viljelemään myös aidosti hersyvää huumoria, vaikka kerronnan edetessä sävyt jossain määrin vakavoituvatkin.
Kanatarhan äänten ja Den glider in -sitaatin surrealistisen yhdistelmän pohjalle rakentuvasta Introsta edetään ihmisen ja eläimen suhteita hyppelehtien peilaavaan Derrida ja kissat -episodiin, jota puolestaan seuraa pulssein elollistettu Squishmallows-fantasia. Tästä siirrytään elehtivän Kapellimestarit-tuokiokuvan kautta neopalpadonaldtrumpiin, jossa Yhdysvaltain kansallislaulu pilkkoutuu parodiahorisontin tuolle puolen kurottaviksi pointillisiksi muunnelmiksi.
Mahleriaaninen ylösnousemus taasen koetaan ESBL-bakteereissa, minkä jälkeen lavan valtaa I Wanna Be Like You -groove, jonka keskitaitteessa käydään varjoisammassa maailmassa. Bassoklarinetin ja matalien jousten onomatopoeettisesti värittämä Elephant Listening Project tuo lisää vakavampia sävyjä, joista siirrytään teoksen päättäviin elegisiin muistumiin sukupuuttoon metsästetystä Stellerinmerilehmästä.
Kokonaisuutena liki 25-minuuttinen Zooions hyödyntää taitavasti ääniraidan ja elävän musiikin vuoropuhelua nivoen näistä musiikillisen ekosysteemin, jossa antroposentrisen elämäntapamme koomiset ja pimeät puolet otetaan vuorollaan soivan luupin alle tarkasteltavaksi patenttiratkaisuja kaihtaen. Omistautunut kantaesittäjistö, Janette Leván, Kamus-kvartetti, Aapo Juutilainen, Hanna Hujanen, Tiina Karakorpi ja Keval Shah yhdessä säveltäjän kanssa ansaitsevatkin isot kiitokset.
Ohjelman avannut Andrea Tarrodin hieno Madrigali – Hommage à Barbara Strozzi (2017) huilulle, klarinetille, pianolle, lyömäsoittimille, viululle, alttoviululle ja sellolle rakentaa sinänsä varsin yksinkertaisista, unenomaisista aineksistaan kerroksittain koristeellisemmaksi värittyvän muotokuvan 1600-luvulla eläneestä venetsialaissäveltäjästä ja laulajasta. Musiikillaan Tarrodi rakentaa sillan kahden aikakauden välille ammentaen yhtäältä barokin tyylilajista, mutta tarkastellen sitä 2000-luvun keinovaroin sangen omintakeisesti ja hienosyisesti. Soivaan asuunsa teos kääntyi sunnuntaina kauniisti.
Lyömäsoittaja Tuija-Maija Nurmisen lyhyt soolonumero, Kristine Tjøgersenin Scarab (2022), vei perinteisempää ja epätavallisempaa lyömäsoittimistoa yhdistellen liki kuunnelmanomaiselle matkalle kovakuoriaisten elämänkiertoon, jossa matkattiin niin metallisten, keraamisten kuin pahvisten sointivärien maailmoissa hypnoottisen mikroskooppisesti.
Illan toisella puoliskolla kuultu Terry Rileyn In C (1964) muistetaan aina mainita yhtenä musiikillisen minimalismin kulmakivistä, vaikka teosta yhtään tarkemmin pohtiessa ei voi välttyä huomaamasta, kuinka harhaanjohtava tuo lokerointi oikeastaan onkaan. In C:n partituuri ei spesifioi sen enempää kokoonpanoa kuin tarkkaa kestoakaan, vaan sisältää kaikkiaan 53 moduulia tai aihelmaa, jotka jokainen yhteen jäsen käy läpi järjestyksessä viettäen kunkin parissa haluamansa ajan ennen siirtymistään seuraavaan.
Näin syntyy teoksen rikas ja jossain määrin aleatorinen kokonaistekstuuri, jota hallitsevat toisiinsa lomittuvat vapaat kaanonmuodostelmat. Yhtyettä pitää koossa saumaton kahdeksasosapulssi – alun perin kantaesityksessä soittaneen Steve Reichin idea – josta Tuija-Maija Nurminen piti Kallio-Kuninkalassa hellittämättömällä tarkkuudella huolta ksylofonin ääressä, kahdeksan muun soittajan sijoittuessa ympäri Leonora-salia sulkien yleisön täten In C:n lumoavaan syleilyyn.
Toimiakseen Rileyn näennäisesti vapaa partituuri pistää esittäjänsä paljon vartioiksi edellyttäen muusikoilta herkkyyttä reagoida toistensa herätteisiin, jotta In C:n kollektiivinen henki saa musiikillisesti mielekkään ilmiasun. Sunnuntaina teokselle kertyi kestoa likimain tunnin verran. Mitä pienemmällä kokoonpanolla In C:tä esitetään, sitä sensitiivisempää otetta se vaatii saavuttaakseen esteettisen ytimensä. Vapaasti pulppuavat musiikilliset purot yhtyvät lumoavaksi yhtyesoiton vuoksi, jonka kudelmissa tarkoin puntaroidusta lähtömateriaalista kasvaa se ainutlaatuisen orgaaninen polyfonia.
Nämä soivat ihanteet saivat illan konsertissa vangitsevan toteutuksen, jonka moniulotteinen kamarimusiikillinen dialogi liikkui tilassa ja ajassa kerrassaan hienosti peilautuen salin vastakkaisiin päihin sijoitettujen pianojen kautta keskellä olevalle sellolle ja siitä edelleen viuhkana viululle, alttoviululle, klarinetille, huilulle ja kontrabassolle. Se lainehti kerroksina, jotka välillä muodostivat isoja dynaamisia aaltoja purkautuen taas risteäviksi pohjavirtauksiksi pitäen lumoutuneen kuulijan herkeämättä otteessaan.
