Ukrainalaissäveltäjä Valentin Silvestrov yllätti improvisaatiollaan Ukrainan kansallislaulusta sävellyskonsertissa, jossa hänet palkittiin arvostetulla Cremona-palkinnolla.
Cremona Mondomusica -tapahtuma 23.–25.9., joka toteutui jälleen vakiopaikallaan syyskuun viimeisenä viikonvaihteena, on yhdistelmä elävää musiikkia ja perinteisiä musiikkimessuja, keskeisinä soittiminaan pianot, jousisoittimet, akustiset kitarat, mandoliinit ja harmonikat.
Konsertit sisältyvät messulippuun, joten yleisön on helppo liikkua salien välillä. Sitäkään ei katsota pahalla silmällä, jos hiippailee hissukseen konserttiin tai sieltä ulos kesken esityksen. Lisäväriä rikkaaseen tarjontaan tuovat Media Loungen paneelikeskustelut ajankohtaisista teemoista.
Tasosta Cremonassa ei ole tapana tinkiä. Piano Experience -konserteissa soittivat mm. tapahtuman taiteellinen johtaja Roberto Prosseda, Yalen yliopiston pianoprofessori Boris Berman ja UCLA Herb Alpert School of Musicin piano-osaston johtaja, ukrainalaissyntyinen Inna Faliks.
Hän taituroi Yamahan uudella CFX-konserttiflyygelillä ”Reimagine Ravel” -ohjelmansa. Se koostui Faliksin kolmelta säveltäjältä – Paola Prestini, Timo Andres ja Billy Child – tilaamista teoksista, joista kunkin innoittajana on jokin aspekti päätöksenä kuullusta Maurice Ravelin teoksesta ”Gaspard de la nuit”.
Valentin Silvestrov käänsi selkänsä avantgardelle
Cremona Mondomusican ehkä odotetuin vieras oli Kiovassa 1937 syntynyt ja Saksaan maaliskuussa 2022 Putinin brutaalin hyökkäyssodan alta paennut säveltäjä Valentin Silvestrov. Hän saapui Mondomusicaan vastaanottamaan hänelle myönnetyn Cremona-palkinnon.
Roberto Prosseda oli toteuttanut Silvestrovin musiikista tapahtumaan tiiviin ja korvia avaavan läpileikkauksen, joka olisi jäänyt vaillinaiseksi ilman Boris Bermanin panosta.
Berman on Lev Oborinin oppilas Moskovan Tšaikovski-konservatoriosta. Neuvostoliiton tomut Berman karisti jaloistaan muuttaessaan Israeliin 1973. Sittemmin hän on tehnyt Yhdysvalloista käsin valtavan kansainvälisen uran. Perusteellista luonnetta kuvastavat mm. kokonaislevytykset Prokofjevin ja Schnittken pianotuotannosta.
Uutena projektina on ollut lokakuussa 2022 julkaistava kahden CD:n paketti Valentin Silvestrovin pianomusiikista 60 vuoden aikajänteellä.
Cremonaan Berman toi Silvestrovilta niinkin varhaista pianomusiikkia kuin vuodelta 1962 olevan teoksen ”Triade”, joka sopi mainiosti edustamaan säveltäjän dodekafonista kautta. Vuonna 1975 valmistunut 2. pianosonaatti kuvasti siirtymää kohti ”metaforista” tyyliä (säveltäjän oma epiteetti) ja ”Postludium” vuodelta 2005 jo nykyistä pelkistettyä ”metamusiikin” ja ”universaalin tyylin” luomiskautta.
Berman liitti puheenvuorossaan Silvestrovin neljään muuhun Neuvostoliiton syrjimään kapinalliseen: he ovat Alfred Schnittke, Sofia Gubaidulina, Edison Denisov ja Arvo Pärt. Mikä viisikko!
Kukin heistä löysi oman polkunsa musiikilliseen avaruuteensa. Silvestrovin polulla säveltäjän tulevaisuutta viitoitti Boris Bermanin soittama ”Kitsch Music” (1977). Säveltäjä on itse todennut, että 5-osaisen sarjan nimi viittaa pikemminkin elegiseen kuin ironiseen merkitykseen.
Aluksi yleisö oli kokenut Silvestrovin totaalisen tyylillisen takinkäännön askeleena kohti parodiaa, kunnes musiikin kasvava meditatiivisuus otti kuulijat valtaansa. Loppu on historiaa.
Silvestrov-konsertti päättyi Ukrainan kansallislauluun
Palkintokonsertin avaus ja sen päätös jäivät itselleni voimakkaimmin mieleen. Armenialaisjuurinen, Moskovassa 2005 syntynyt pianisti Maya Oganyan, joka opiskelee nykyään Venetsiassa, soitti Silvestrovin teoksen ”Messenger” maagisesti, kulkien kuin unissakävijänä utuisten muistijälkien maisemassa.
Silvestrov kirjoitti Sanansaattajan, kun hänen vaimonsa Larisa Bondarenko oli kuollut odottamatta 1996. Huokailevan musiikin tuonpuoleisesta kuiskiviin mozarthenkisiin fragmentteihin Oganyan taikoi haurautta, kuin aikaa ja ajattomuutta erottava lasi voisi särkyä hetkellä millä hyvänsä. Musiikkia ei tehty, se vain ilmestyi jostakin.
Konsertin muita vakuuttavia Silvestrov-tuntijoita olivat sellisti Giovanni Gnocchi, pianisti Alessandro Stella ja viulisti Nurit Stark. Kahden viimeksi mainitun herkkyytensä äärirajoilla soittama ”Viisi kappaletta” (2004) päätti konsertin.
Tai ei sittenkään.
Valentin Silvestrov nousi ääneti, asteli flyygelin ääreen, laski kätensä koskettimille. Improvisaatiosta kohosi esiin Ukrainan kansallislaulun tunteikas melodia, jota kontrastoivat matalan rekisterin tummat, kohtalokkaat harmoniat.
Pedaalin avulla Silvestrov rakensi sävykkään sointimaailman ja bysanttilaisen tilan, jossa pianon vähäeleinen laulu kohosi ortodoksisen kirkkokuoron mystisiin ulottuvuuksiin. Sláva Ukraíni!
Musiikkia vain ilmestyi jostakin, kunnes lähes kymmenminuuttinen kotimaan ikävä laukesi lopussa ”universaaliksi tyyliksi”, säveltäjän omakätiseksi signeeraukseksi.
Koin improvisaation kuin kommenttina kaikkeen aiemmin kuultuun. Valentin Silvestrov toi soitossaan esille odottamattomia aksentteja, eriytyneitä klangeja, taivaallisia värejä sekä suuren sielun muistoja – ilman pateettisuutta. Jossakin etäällä, nuottikuvien tuolla puolen.
Teksti ja kuvat: Matti Tuomisto, Cremona, Italia
