Orkesterit ja konsertot

Sibelius-juhlavuosi on antanut aiheen massiivisiin levyjulkaisuihin, joihin on yleensä koottu tuttuja historiallisia ja vähän tuoreempia äänitteitä. Deccan Great Performances -kokoelma esittelee harvinaisempia levytyksiä pääosin 1950-luvulta, jolloin Sibelius oli vielä elossa ja suhteellisen ”uusi” säveltäjä. Se kuuluu Anthony Collinsin sinfonioiden kokonaislevytyksessä, joka oli Sixten Ehrlingin jälkeen lajissaan toinen. Neljännen sinfonian modernius erottuu Lontoon Sinfoniaorkesterin ajoin epäröivissä otteissa, mutta samalla toisen tai viidennen sinfonian suuret melodiat hehkuvat kuin uskontunnustukset. Muuallakin – etenkin kolmannessa sinfoniassa – Collinsin esityksissä […]

Jos Ravelin pianokonsertoista hakee ranskalaisen sointikulttuurin parfyymintuoksuista eleganssia ja säveltäjän persoonaan liitettävää dandymaista distanssia, ne eivät ehkä ole Yuija Wangin ydinosaamista, mutta kiinalaisvirtuoosi ottaa silti kaiken irti, mitä vauhtiin, värikkyyteen ja tekstuurin erotteluun tulee. Hänen hanakan irtonainen kosketuksensa ja melkein yli-innokas tapansa pureutua klaviatuuriin tekee fyysisen ja sensuellin vaikutelman, joka sopii G-duuri-konserton elämäniloon. Kun dramaattisempi d-molli-konsertto vasemmalle kädelle alkaa, tuntuu, kun soinnit vyöryisivät valtameren syvyyksistä. Wang nostattelee maininkeja ja ottaa jazzsävyihin suorasukaisen imun. Vahinko vain, […]

Alan Gilbert viimeistelee Nielsenin sinfonioiden syklinsä tallentamalla konserteissa säveltäjän viulu-, huilu- ja klarinettikonsertot, joita ilman kuva juhlavuottaan viettävästä Nielsenistä jäisi vaillinaiseksi. Kreislerin Guarneri-viululla soittava Nikolai Znaider on syntyjään tanskalainen ja viulukonserton esityksessä sen kuulee joka tahdilla. Znaiderin tulkinta on yksi iskevimpiä, minkä olen teoksesta kuullut, ylivertaisen virtuoosinen, mutta samalla väkevästi kiinni Nielsenin persoonallisessa sävelkielessä. Ääriosissa hänen temponsa ja railakas luonnehdintansa hakevat vertaistaan Nielsenin vävyn Emil Télmanyin pioneerilevytyksestä (1947). Hitaaseen osaan hän tuo perustellusti enemmän painoa. […]

”Huolimatta sivistyneen maailman ilmeisistä saavutuksista, planeettaamme repivät veriset ristiriidat”, alustaa 80 vuotta täyttänyt georgialaissäveltäjä ECM:n uutta levyjulkaisua. Gija Kantsheli on asettanut teoksissaan usein vastakkain ihmiskunnan hauraat ja kauniit saavutukset monumentaalisen ja järjettömän tuhon kanssa. Niin näissäkin kahdessa laajassa teoksessa, joiden molempien otsikko viittaa hämärään. Chiaroscuro viululle ja kamariorkesterille voisi teemoiltaan, soinneiltaan ja kaikuvalta äänitykseltään liittyä 1970-luvun tv-sarjaan – kauniita, mutta pirstaloituvia muistoja, haalistuvia valokuvia onnellisuudesta menneisyydestä, jota ei ehkä ollutkaan. Makeita melodiamaistiaisia katkeroittavat yli käyvät […]

  Sibeliuksen musiikki Hugo von Hoffmannsthalin Jokamies-näytelmään sisältää hänen synkimpiä sävellyksiään, kaksi laajaa ja syvällä masennuksessa kyntävää hidasta osaa. Turun filharmoninen orkesteri ja Leif Segerstam on tehnyt hyvää työtä levyttäessään Naxosille Sibeliuksen näyttämöteoksia lyhentämättöminä versioina. Tässä he kuitenkin ylittävät aiemmat saavutuksensa. Keskiaikainen tarina miehestä, joka menestyäkseen tekee sopimuksen kuoleman kanssa, soi vaikuttavasti enteillen tuhoa, josta kansikuvakin antaa esimakua. Alkupuolen ilon ja onnen sävelet soivat sopivan ohuesti, ja lopussa Segerstam puristaa musiikista ulos hyytävän totuuden. Cantique […]

  Venäjän Kansallisorkesterin vuosia karttuneessa Shostakovitshin sinfonioiden kokonaislevytyksessä eri kapellimestareille on osoitettu eri sinfoniat. ”Leningrad”-sinfonian tulkitsijaksi on valikoitunut Paavo Järvi, joka inspiroi moskovalaisorkesterista uljasta soittoa. Riuskat tempot pitävät teoksen bombastisia piirteitä aisoissa, mutta kun koittaa hetki käyttää täyttä tulivoimaa Pentatonen monikanavaäänitys karkottaa vastustajat käpälämäkeen. Järvi on parhaimmillaan jäsentäessään teoksen päättäväisen johdannon ja sitä seuraavan kumuloituvan marssiparodian. Kahdessa seuraavassa osassa hänen muotoilunsa on eleganttia, mutta toisinaan vailla raastavinta tragediaa. Finaalissa noustaan empimättä maailmaa syleilevään loppuhuipentumaan. Lopputulos […]

  Witold Lutoslawski kumartaa perinteelle vuonna 1988 valmistuneessa pianokonsertossaan. Virtuoosisuudessaan se kuulostaa Prokofjevin jatkeelta, mutta silti sen rikkaissa soinneissa kuluu myös eletty modernismin elämä. Alun lintukonsertti, jossa pianon ja orkesterin viserrykset ja pyrähdykset täyttävät vähitellen ilman, on lumoava. Krystian Zimerman kantaesitti teoksen ja myös levytti sen pian sen jälkeen säveltäjän johdolla. Sir Simon Rattlen ja berliiniläisten kesken syntyy kuitenkin niin valpas ja energinen yhteys, että uusi versio perustelee itsensä. Nuoren Zimermanin elegantti iskevyys on tallella, […]

  Toivo Kuula ei löytänyt orkesterimusiikkiinsa samaa latausta kuin yksin- tai kuorolauluihinsa. Varmaan kapellimestarina työskennellyt säveltäjä olisi ilman ennenaikaista kuolemaansa päässyt tälläkin saralla pysyvämpiin saavutuksiin, mutta näihin dokumentteihin on jälkipolvien tyytyminen. Kiinnostavimpia ovat kaksi Eteläpohjalaista sarjaa, joissa kansallisromanttinen folkloristiikka kohtaa idyllisen impressionismin. Reipasta ja ajoin demonistakin tanhumeininkiä suuremman vaikutuksen tekevät mietiskelevät ja alakuloisesti sävyttyneet luontokuvat. Leif Segerstam ja Turun filharmoninen orkesteri valavat näihin kohtauksiin suurta lämpöä ja taitettuja värejä. Kuula on näissä suurelle yleisölle sävelletyissä […]

  Sympaattinen piirre Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa on, ettei se ole koskaan hyljeksinyt helppotajuisempaakaan jousilyriikkaa, joka usein pohjautuu kansansävelmiin. Uusin levy sisältää kansallisromanttista idylliä ja hiljaista, melankolista tuumiskelua, ryyditettynä kirpeämmillä rytmisillä kappaleilla. Juha Kangas on koko uransa ajan halunnut nostaa esiin kokkolalaisen Erik Fordellin tuotantoa, ja I folkton on siinä mainio lisä. Orkesterin pitkää balttilaisen musiikin projektia jatkavat Villem Kappin, Jekabs Medinsin ja Eduard Ojan viehkeät tunnelmapalat. Lars-Erik Larssonin musikanttius on aina tuoretta, ja Einar Englundin Serenata […]

  John Adamsin Absolute jest on tilausteos San Fransiscon sinfonikkojen 100-vuotisjuhliin 2012, ja se on säveltäjää rytmisesti svengaavimmillaan. Teos perustuu Beethovenin eri teosten scherzoihin, jotka pyrähtelevät ohikiitävinä fragmentteina tai jättävät päälle kehäänsä kiertävän rytmiketjuna. Näkökulma Beethoveniin on humoristinen. Solistinen jousikvartetti yrittää maanisesti pysytellä alkuperäistekstuurissa, kun taas orkesteri viettelee muille maille. Minimalismi-termi ei tule mieleen moniaineksisessa Alsolute jestissä, mutta 1982 syntyneessä Grand pianola musicissa sitä ei voi välttää. Pulputtava yksinkertaisuuden transsi, vähittäiset prosessit ja pointillistinen tyyli […]