Antisankari vai ei?

Alejo Carpentier: Eroica. Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. El acoso, 1956. Aviador 2016. 152 s.

 

Kuubalaisen Alejo Carpentierin (1904–1980) tuorein suomennos Eroica (1955/2016) on monipolvinen ja vivahteikas pienoisromaani petoksesta ja sovituksesta. Keskiössä on Beethovenin kolmas sinfonia, joka toimii sekä näyttämönä että temaattisena kehyksenä tapahtumille.

Juoni on yksinkertaisuudessaan pysäyttävä: nimettömäksi jäävä päähenkilö pakenee henkensä kaupalla entisiä terroristikumppaneitaan. Hän ryntää viime hetkellä konserttisaliin, jossa esitetään Beethovenin herooinen sinfonia. Vaikka aktuaalinen tapahtuma-aika sijoittuu konserttisaliin ja kestää sinfonian esittämisen ajan, käydään takaumien kautta pitkällä lapsuudessa asti.

Tekijänsanoissa kirjailija kertoo 1950-luvun kuubalaisista oloista sekä teoksen tapahtuma-ajankohdan, 1930-luvun, välisistä yhtäläisyyksistä. Koska itse kirja paljastaa miljööstä arkkitehtuuria lukuun ottamatta kovin vähän, on tieto oleellinen.

Teoksen alkuperäinen nimi el acoso viittaa vainoon ja takaa-ajoon. Suomenkielinen nimi Eroica avaa paremmin teoksen teemoja ja kiinnittää tarinan tiukemmin osaksi sinfoniaa niin temaattisella kuin rakenteellisella tasolla. Teos ei seuraa suoranaisesti Beethovenin neljäosaisen sinfonian rakennetta, vaikka viittaakin siihen ja teoksen eri kohtiin. Sen sijaan romaani tukeutuu perinteiseen kolmiosaiseen sonaattimuotoon.

Kielten rekisterit muuttuvat sitä mukaa, kenestä kerrotaan ja mistä näkökulmasta. Ihmiset, tilanteet ja tapahtumat limittyvät toisiinsa ja luovat verkoston, joka ei avaudu musiikkia ymmärtämättömälle keskushenkilölle, mutta lukijalle sitäkin selkeämmin.

Ensimmäisessä, sonaattia mukaillen ”esittelyosiossa”, luodaan alkutilanne ja tärkeimmät teemat. Toisessa osassa on selkeästi nähtävissä ensimmäisessä osiossa esitettyjen henkilöhahmojen variaatioita. Kolmannessa ja viimeisessä osassa, joka on vain vajaat kymmenen sivua pitkä, palataan niin sanotusti alkuun ja teemojen viimeistelyyn.

Teoksen kantavia ristiriitoja on keskeisen ”sankarillisen” sinfonian suhteutuminen terrorismiin sekä päähenkilön petokseen. Istuessaan konserttisalissa pakenija heijastaa kuulemansa musiikin olotilaansa ja menneisyyteensä: ”viulunsoittajat näyttävät sahaavan soittimiensa kieliä niin että se repii ja raastaa hermojani; jylinä yltyy ja minun tekee ilkeää, sitten kuuluu kaksi jysähdystä – yksikin vielä niin alan huutaa”.

Kristinuskolla on teoksessa vahva sija. Syntiinlankeemus, katumus ja sovitus seuraavat päähenkilön ajatuksia riivaavalla tavalla. Kirkko ei kuitenkaan suo hänelle turvaa, sen hän löytää vain konserttitalosta. Sali ja sinfonia vertautuvat jumalanpalvelukseen, jonka koodistoa pakenija ei tunne: ”Ymmärrän nyt [–] osat on esitettävä määrätyssä järjestyksessä, samoin kuin messussa evankeliumi tulee ennen credoa ja credo ennen offertoriumia”.

Valtion kääntäjäpalkinnon viime vuonna saaneen Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on ensiluokkainen. Eri rekisterit ovat erotettavissa ja erityisesti keskushenkilön paniikinomaiset ajatusten juoksutukset on ilmaistu hienosti. Eroica on Lappi-Seppälän toinen Carpentier-käännös, hän suomensi kaksikymmentä vuotta sitten Valaistujen vuosisadan.

Beethoven omisti herooisen sinfoniansa Napoleon Bonapartelle, mutta perui sen Napoleonin kruunattua itsensä keisariksi. Napoleon muuttui siis sankarista antisankariksi. Sama pätee tarinan keskushenkilöön. Onko henkensä kaupalla pakeneva keskushenkilö lopulta sankari, antisankari vai pettäjä? Kirja rakentaa kysymyksen ympärille monimutkaisen verkoston. Lopulta asia jää lukijan itsensä ratkaistavaksi.

Marissa Mehr

Kirjoittaja on päätoimittaja,
kriitikko ja kirjailija.

 

Edellinen artikkeliKaukainen rakkaus sai loistoarviot
Seuraava artikkeliKohtalokkaiden naisten matkassa