Kapellimestari, säveltäjä ja urkuri Richard Faltin (1835–1918) on musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa opiskelleille tuttu luentosalin muhkeaviiksisestä patsaasta. Faltin toimi yliopiston musiikinopettajana Fredrik Paciuksen jälkeen.
Paciuksen tavoin Faltin muutti nuorena muusikkona Saksasta Suomeen ja alkoi kehittää taidemusiikkikulttuuriamme leveällä rintamalla. Suomen kansalainen hänestä tuli 1869.
Riikka Siltasen musiikkitieteellinen väitöskirja on laaja-alainen selvitys tästä Faltinin merkittävästä työstä. Toimijuutta korostava henkilö- ja kulttuurihistoriallinen tutkimus perustuu mittavaan arkistotyöhön.
Tutkimus luo antoisan näköalan musiikkikulttuurin institutionalisoitumiseen 1800-luvun jälkipuolen Suomessa. Faltin osallistui taidemusiikkikulttuurin keskeisten käytäntöjen vakiinnuttamiseen Helsingissä ja Viipurissa.
Yhdessä muiden musiikkiaktivistien kanssa Faltin rakensi järjestäytynyttä musiikinopetusta ja konservatoriokulttuuria, pysyviä orkestereita, kuoroja ja oopperoita, säännöllisiä konserttisarjoja sekä asiantuntevaa musiikkikritiikkiä. Toimi hän soitinkauppiaanakin.
Siltanen tuo esiin, miten taidemusiikin institutionalisoitumiseen liittyi oleellisesti musiikin käyttö kansallisen identiteetin rakentamisessa. Samalla muusikon ammatti koki rakettimaisen arvostuksen nousun, kun musiikki alettiin ymmärtää käsityön tai viihteen sijaan henkiseksi kulttuuriksi, korkeataiteeksi (”gedigen musik”).
Kielipolitiikka loi syviä kiistoja, mutta Siltasen mukaan Faltin onnistui työskentelemään kaikissa leireissä – tai niiden välimaastossa. Faltin edisti suomalaista ja pohjoismaista säveltaidetta.
Siltasen tutkimus huomioi sen, että 1800-luvulla syntyneet instituutiot, kuten Helsingin Musiikkiopisto (nyk. Sibelius-Akatemia), oopperat, kuorot ja orkesterit, olivat useiden ihmisten, kansainvälisten vaikutteiden ja monipolvisten kulttuuristen prosessien aikaansaannoksia – eivät yksien ”suurihmisten” henkilökohtaisia keksintöjä. Vain siten musiikki saattoi kasvaa elimelliseksi osaksi yhteiskunnan rakenteita.
Artikkeliväitöskirjan johdanto esittelee tieteellisen kehyksen. Neljä tutkimusartikkelia lähestyy aihetta eri kulmista: Faltin (1) Viipurin taidemusiikkikulttuurin kehittäjänä, (2) kapellimestarina Suomen varhaisissa oopperoissa, (3) Wagnerin esitaistelijana Suomessa sekä (4) Helsingin yliopiston musiikinopettajana.
1850–60-luvuilla Faltin toimi musiikinopettajana Viipurissa, jossa hän kehitti konserttielämää perustamalla orkesterin ja kuoron. Vuonna 1860 hän johti Itä-Suomen ensimmäisen sinfoniakonsertin.
Yliopistolla Faltin opetti musiikin teoria-aineita ja johti sen orkestereita ja kuoroja vuodet 1870–1896. Siltanen korostaa Faltinin merkitystä huomattavien suomalaismuusikoiden opettajana.
Siltasen mukaan Faltin oli oleellinen tekijä myös 1870-luvun Suomalaisessa Oopperassa, jossa hän johti toista sataa esitystä. Kuoron ja orkesterin jäsenetkin olivat pitkälti yliopistolta sekä Faltinin perustamasta Helsingin lauluyhdistys -sekakuorosta.
Ohjelmistossa oli Donizettia, Verdiä, Gounod’ta ynnä muuta. Faltinin haikailema Wagner oli liian vaativaa.
Faltin kuitenkin tutustutti suomalaisia Wagnerin musiikkiin orkesteri- ja kamarimusiikkikonserteissaan, opetuksessaan ja kirjoituksissaan sekä toimimalla 40 vuotta Suomen edustajana kansainvälisessä Wagner-yhdistyksessä. Näin Siltanen korjaa musiikkikirjallisuuden tavanomaista kuvaa Martin Wegeliuksesta ”Suomen Wagner-pioneerina”.
Siltasen mukaan Helsingissä oli 1870–1880-luvuilla vain vähän ammattikoulutuksen saaneita musiikinopettajia. Olen eri mieltä, sillä pelkästään Pietarin keisarilliset opistot (esim. Smolna) sekä Tukholman, Pariisin ja Leipzigin konservatoriot huippukouluttivat heitä varteenotettavan määrän.
Tulkintakiistat ovat historiantutkimukselle tyypillisiä. Siltanen luonnehtii Faltinia ”ensimmäisen Suomessa syntyneen ammattimuusikkosukupolven kasvattajaksi”. Itse ajattelen, että koulutettuja ammattimuusikoita oli ennen Faltinin oppilaitakin vaikka miten (Crusell, Leander, Leijel, Nyberg, Blomqvist, Wasenius, Achtéet jne.). Kaipasin luonnehdintaan – kenties unohtunutta – tarkennusta. Sibeliuksen sukupolvi ei ollut ensimmäinen Suomessa syntyneiden ammattimuusikoiden sukupolvi.
Siltasen tutkimus tuottaa runsaasti uutta, yksityiskohtaista tietoa Faltinista, jota on aiemmin tutkittu lähinnä kirkkomuusikkona, mitä näkökulmaa toki Seija Lappalainen kritisoi jo 20 vuotta sitten Kansallisbiografian Faltin-artikkelissaan. Se rikastuttaa ymmärrystämme Suomen musiikkielämän kehityksestä 1800-luvun jälkipuolella. Se edistää Suomen musiikin historian tutkimusta laajemminkin esittelemällä Kansalliskirjaston Faltin-aineistoa.
Esimerkiksi itse aion – kiitos Siltasen – perehtyä suomalaisia säveltäjänaisia koskevassa tutkimuksessani tähän aineistoon: Opettiko Faltin Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäistä naisylioppilasta (1870) Maria Tschetschulinia? Entä tämän pikkusiskoa, viulisti-säveltäjä Agnes Tschetschulinia? Mikä merkitys Faltinilla oli Mobergille tai Litheniukselle? Minkälaista oli Faltinin ja Blomqvistin yhteistyö? Tunsiko Faltin uussaksalaisten piirissä vaikuttaneen pianisti-säveltäjän Ingeborg von Bronsartin?
Luentosalin patsas on elävöitynyt.
